KUVIA – Harjoituksien vauhtia!


Vauhdikkaita ja pötköttäviä kuvia menneistä harjoituksistamme.

 









Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!

Jo kuulet vuorten Mutsun, se taivaisiin kohoaa!

Tervehdys kaikille. Minä olen Neenee ja samalla laumas kuopus Minazuki, yksi Mutsun valtiaista. Minä liityin laumaan vain yksi kuukausi ja kolme päivää ennen esitystämme (eli 1.8.).  Olin jo Desuconin aikaan liittymässä musikaaliin, mutta sitten tuli aina jotain. Näin minä, Minazuki, liityin Ohun suuriin sotureihin!

Minä potkaisen teidät Mutsujen kanjoniin

Kaikki alkoi siitä, kun keväällä tutustuin DeviantArtissa rakkaaseen isoveljeeni Kisaragiin (Elina). Yhteinen rakkaus Beybladeen piti meitä yhteydessä lähes viikottain. Pian sen jälkeen huomasin Hopeanuoli!musikaalin mainosjulisteen Helsingin Fantasiapelien seinällä. Kiinnodtukseni heräsi, muttei tarpeeksi. Samoihin aikoihin Kisaragi kertoi minulle olevansa mukana tässä kyseisessä musikaalissa ja, että heiltä puuttui vielä pari Mutsua. Ja hupsistarallaa, minä kerroin voivani tulla mukaan. Sitten tulikin jo kesäkuu ja conit sen mukana.

Tapasin Kisaragin ensimmäistä kertaa Desuconin cosplaynäytöksen jälkeen. Hän oli tätä ennen kertonut musikaalin miitistä, joka pidettäisiin Desussa. (Tapasin KiBin ja aloin ylistämään häntä edellisen vuoden FFFightin mahtavasta taidosta. xD Voi minua..) Koska en muistanut, monelta miitti pidettiin, en päässyt tapaamaan laumaa.

Animeconissa ei miittiä nähtävästi ollut, mutta tapasin Kisaragin uudestaan. Sain myös tietää, että the one and only KiBi oli mukana musikaalissa. Ajattelin mennä juttelemaan hänelle musikaalista, mutten uskaltanut.

Viimeinkin päätimme Kisaragin kanssa, että tulisin käymään Ropeconiin. Tulin yksin (ja melkein eksyin) ja pääsin viimeinkin tutustumaan osaan laumasta. Tapasin Nanin (Hakuro), Rewen (Smith), Kiran (John), Visan (Sniper) ja Sensunkin (Oliver) nopeasti. Maanantaina oli tarkoituksena aloittaa treeniviikko, joten hätäisenä soitin isovanhemmilleni ja pyysin viikoksi paikkaa yöpyä.

 Ja niin Minazuki löysi laumansa! Kaikki kiitos kuuluu Kisaragille! Kiitos aniki!!

© Rewe

Ei näytä sataavan vähään aikaan

Kuukauden aikana sain kolme pienempää roolia Minazukin lisäksi. Olin random villikoira ja random Moss-koira. Pidin erityisesti vuoristokoirakohtauksesta, koska sain Visan ja Nanin kanssa hiipiä yleisön ohi. Olin se, joka kävi ensiksi Akatoran kimppuun. Aaaaw yeah. Melkein joka kerta harjoituksissa minua sattui johonkin. Milloin Reta (Akatora) löi kyynerpäällä rintaan, milloin tömahdin pepulleni liian rajusti, milloin heittäydyin niin, että polvi osui ikävästi lattiaan. Teen tosissani, kun kyse on näyttelemisestä. Virheitä ei saa näyttää. Ihme ja kumma, esityksessä minua ei sattunut yhtään!

 Kuten Myyllä (Wilson), minullakin oli ääni kadonnut sinä viikonloppuna. Tosin minulle se ei ollut yhtä paha, koska lausuin kaikki neljä replaani muiden kanssa samaan aikaan: ”MITÄÄH?!” ”Me olemme Mutsun Valtiaat!” ”NIIN JUURI!” ”MAHDOTONTA!!” ja tietenkin murinaa, ärinää, Mutsu pissistelyä ja ohhohohohohoho -naurua. Itseasiassa pidin äänestäni, kun Mutsu -nauroin. Kuulostin siltä, että olisin hypännyt suoraan jostain animesta.

© JiiBee Älkää kysykö asennostani. En itsekkään, tiedä mitä teen. :D

Kiivetkää seinää pitkin!

Minä opin Minazukista paljon. Hän on selvästi jonkin sortin lastenvihaaja, hän saa turpaan Akamelta, Mutsut ovat oikeasti hänen veljiään, hän on veljistään ketterin ja omistaa hyvän ponnistunvoiman sekä hänellä ei ole paljoa karismaa. Ohohohoho!

Kiitos laumalle, josta tuli toinen perheeni.

Kiitos teille, jotka tulitte katsomaan ja tuitte esitystämme. Kiitos korvaamattomasta tunteesta, kun seisoimme kumartamassa ja kiittämässä teitä raikuvien aplodien edessä.

Kiittäen, kumartaen ja hymyillen

          Neenee/Minazuki

Kuinka Fuji löysi rohkeutensa

Kun aloitin Hopeanuoli!musikaalissa, en tosiaankaan ollut se itsevarmimmasta päästä. Vaikka kävin ilmaisutaidon lukiota, en pitänyt muiden edessä esiintymisestä ja varsinkin laulaminen muiden kuullen ei ollut minulla millään tavalla miellyttävää. Olen todella itsekriittinen ja pelkään ennen kaikkea mokaamista ja itseni nolaamista. Päätin kuitenkin lähteä mukaan, sillä rakastan näyttelemistä, laulamista ja olen harrastanut animea ja mangaa kohta 10 vuotta. Kai se on riittävä peruste?

En päässyt koelaulutilaisuuteen päällekkäisen menon vuoksi, joten minulle annettiin mahdollisuus lähettää koelauluni sähköpostilla mp3:sena. Koelauluna oli ”Oi Ben” ja se pyydettiin lähettämään sekä acapella että taustanauhallisena versiona. Odotin vastausta useamman viikon, kunnes sain sellaisen; laulustani pidettiin ja minut toivotettiin tervetulleeksi ensimmäisiin harjoituksiin.

Jo ensimmäisellä kerralla tiesin haluavani naishahmon, joten varovasti toivoin Fujin roolia, vaikken tiennyt mitä se pitäisi sisällään. Olin iloinen saadessani roolin ja otin sen mukana tuoman lauluroolinkin iloisesti vastaan, vaikka jo silloin aloin jännittää mitä siitäkin tulisi. En ollut lainkaan varma laulustani, joten hermoilin kovasti. Kun sitten pääsin ensimmäistä kertaa laulamaan Tutun Hajun KiBin (Hopeanuoli) kanssa… No, sanotaanko että onneksi puoli vuotta harjoitusta teki tehtävänsä:

Ensimmäinen julkinen esitys muiden kuullen oli minulle aika hirveää; ääneni ei kantanut tuolloin lainkaan vaan oli hiljainen, tärisi enkä yltänyt korkeimpiin nuotteihin kuin täpärästi. Oli siis paljon parantamisen varaa… Onneksi pääsimme pian harjoittelemaan Rewen johdolla. Pikkuhiljaa laulu alkoi sujua ja olin erityisen ylpeä pikku Hopeanuolesta; hän harjoitteli kovasti ja oppi jopa laulamaan muutamassa kuukaudessa! Hän sai tarvitsemaansa rohkeutta ja olen hyvin ylpeä KiBin roolisuorituksesta Hopeanuolena.

Itse edelleen kamppailin itsevarmuuteni kanssa paljon. Minulle tarjottiin sooloa toisessakin laulussa, mutta ilmoitin etten halua sitä tehdä. En halunnut tuottaa enää enempää pettymyksiä muille. Onneksi tein näin, sillä kaksi minua paljon parempaa laulajaa hoitivat homman kotiin Openingissa. Kiitoksia siitä, Reta (Akatora) ja Pörrö (Kurotora)!

Jatkoin harjoittelemista, mutta en milloinkaan ollut tyytyväinen omaan suoritukseeni. En uskaltanut edes laulaa muiden kuullen, vaan lauloin jopa harjoitusviikonloppuina yksinäni tyhjässä salissa. Lopulta eräissä harjoituksissa Viv (Hyena) yllätti minut laulelemasta ja ehdotti että laulaisimme jotain yhdessä. Minulta löytyi iPodilta muutama karaokekappale, joista ensimmäisenä lauloimme yhdessä ”Hallelujahin”. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui hyvältä laulaa jonkun kuullen ja Viv oli ihanan kannustava. Hänen ansiostaan aloin saada lisää rohkeutta ja jatkoin harjoittelemista ahkerasti. Kotona ääni vain ei tuntunut kulkevan lainkaan yhtä hyvin kuin harjoituksissa…

Lopullisen läpimurron oman itsetuntoni kanssa koin noin kuukausi ennen esityksissä, kun eräissä harjoituksissa Viv ja Lottis (Chutora) tutkiskelivat Lottiksen tuomia nuotteja. Huomasin siellä olevan ”Walking in the Air”:n nuotit ja kysyin saisinko kokeilla laulaa kappaletta klassisesti. Olin joskus kauan sitten kokeillut klassista laulua, mutta siitä oli vuosia aikaa. Silloin tajusin, että näin saan ääneeni voimaa ja ylsin korkeampiinkin nuotteihin vaivattomasti. Aloin hyödyntää tätä tekniikkaa laulaessani Tuttua Hajua. Yhtäkkiä ääneni tuntui kulkevan paremmin ja Lottiksen äänenavausneuvojen ansiosta aloin pikkuhiljaa uskoa, etten ehkä kuulostakaan niin pahalta.

Sitten viimein oli esityspäivä… En itse päässyt harjoittelemaan juurikaan mikrofonin kanssa ja minulle oli epäselvää saisinko sellaista ollenkaan ja mistä sellainen minulle tuotaisiin. Onneksi Tampere-talon akustiikka on mahtava ja varauduin jopa siihen, että joutuisin laulamaan ilman mikrofonia. Minua jännitti kamalasti kun olin lavalla, en osaa liikkua laulaessani mitenkään luontevasti ja se kyllä näkyi videoista.

Kohtaus kuitenkin sujui hyvin, mutta yleisön reaktio tuli minulle aivan yllätyksenä. Takahuoneessa vain pompin ympäriinsä adrenaalinin vuoksi enkä voinut uskoa että kaikki meni näinkin hyvin. Esityksen jälkeen lauluani tultiin kehumaan enkä vieläkään jaksa uskoa sitä, kuinka paljon laulustani loppujen lopuksi pidettiin. Haluan siis kiittää teitä kaikkia, jotka olette tukeneet minua matkani varrella ja auttaneet minua saamaan rohkeuteni takaisin. Kiitos! =)

Rakkain terveisin,

Fuji <3

Kysely: Haluaisitko nähdä Hopeanuoli!musikaalin livenä uudelleen?

Meille on tullut paljon kyselyjä siitä, olemmeko esittämässä musikaalia uudelleen. Olemme pitämässä lauman kanssa asiasta vielä keskenämme kokousta, ennen kuin tämä vuosi loppuu. Mitä mieltä te olette? Kuulemme mielellämme myös kommentteja ja mielipiteitä.