Hyvän ryhmän periaatteet – tulevatko ne lastenleireiltä?

Olen ehkä joskus sivulauseessa tai useammassa, ellen sitten vain pääni sopukoissa, maininnut, että musikaalimme harjoitukset ja muut kokoontumiset muistuttavat lastenleiriä. Tai varhaisnuorten kerhoa, kesäkerhoa tai vaikka rippileiriä. Mitä? Miksi minä tällaista selitän?

Ehkä minun on helppo rinnastaa tämä toiminta johonkin, mitä olen saanut kutsua harrastuksekseni ja myöhemmin myös työkseni. Lapsena olin innokas kerholainen kaikissa luovantoiminnan ym. kerhoissa, joita seurakuntamme järjesti. Kun olin liian vanha kerholaiseksi, lähdin mukaan apukerhonohjaaja koulutukseen. Myöhemmin olin jo oikea kerhonohjaaja ja siitä eteenpäin myös isonen niin lastenleireillä, kesäkerhoissa kuin rippileireilläkin. Työkokemusta kertyi sellaiset seitsemän vuotta, vähintään. Näiden vuosien aikana ehdin työskennellä useiden lapsien, varhaisnuorien ja nuorten parissa. Paikkakunnalta muuttaminen ja opiskelut asettuivat lopulta ylitse pääsemättömäksi esteeksi ja silloin päätin jättää tilaa uusille innokkaille.

Joskus Smithikin oli pieni... miettikää sitä.

Musikaalia tehdessä kaikki, mitä kerhoja ja muuta vastaavaa toimintaa vetäessä on tullut opittua, oli enemmän kuin hyödyksi. Jokainen kerhokausi alkoi uusien kasvojen toisiinsa tutustuttamisella, joten tähän löytyi leikkejä ja harjoituksia melkein ulkomuistista. Kaikki ne erilaiset tilanteet ja ihmiset olivat opettaneet paljon, niin että tiettyjen tapahtuman kulkujen ennakointi oli helpompaa. Tämä toi minulle itselleni huojennusta ja helpotusta, vaikka välillä olikin raskaampaa hengittää.

Mutta hei hetkinen – musikaalin hauvathan eivät ole enää varhaisnuoria saati lapsia! Oliko mahdolliset menetelmäni kelvottomia? Ei. Ne toimivat kyllä kaikkiin, mutta mitä vanhemmaksi porukka käy niin usein se on silloin vaikeampaa. Aikuset ihmiset kyseenalaistavat ja väittävät vastaan eri tavalla kuin lapset. Osaavat todella pienetkin taaperot olla erittäin itse- ja määrätietoisia, mutta aikuiset ihmiset lisäksi luulevat olevansa niin fiksuja, ettei heidän ajattelumallejaan muka voisi kyseenalaistaa. Määrätietoisuus ei kuitenkaan ole näiden muiden ohella missään nimessa huono ominaisuus. Ei suinkaan. Ryhmäytyminen ja ryhmässä toiminen tulee huomattavasti vaikeammaksi, kun kaikilla on oma ”suunta”, joka ei ole kenellekään yhteinen. Ryhmässä pitää joko vallita täysivaltainen tasa-arvo tai ryhmällä on oltava johtaja. Tai sitten ryhmä on tasa-arvoinen ja sillä on johtaja, jota kuunnellaan. Tämä on laumassamme toimiva asetelma ja periaatteena on, että kaikkia kuunnellaan eikä päälle puhuta.

Se, että ryhmän jokainen jäsen saa äänensä kuuluviin, on hyvä ja tärkeä periaate. Lastenleireilläkin ja kerhoissa jokainen lapsi on oma yksilönsä, joka otetaan huomioon. Kun kaikki tiedostavat toisensa yksilöinä ja ottavat toistensa tarpeet huomioon, joukko toimii paremmin ryhmänä. Sitten kun yksilöt ottavat huomioon ryhmän tarpeet olemme erittäin lämpöisellä puolella. Tätä voi olla, että joku jää auttamaan treenipaikan siivouksessa, vaikka oma bussi menisi juuri sopivasti ja kotona odottaisi jäätelöä.  Haastavampaa voi olla jättää henkilökohtaiset huolet kokonaan pois treeneistä.

Stoori suoraan meidän harjoituksistamme

Vaikka periaatteet ovat ihania, hienoja ja niitä on mukava halailla – niin silti niiden toteutuminen ei ole aina lastenleikkiä. Suurempien ryhmien kanssa keskittymiskyvyn herpaantuminen on yleistä kuin itikan puremat Suomen suvessa. Parannettavaa löytyy aina parhaimmassakin. Siihen oletukseen ei kannata jäädä, että meillä nyt on jo hyvä ryhmä, niin mitään ei tarvitse tehdä lisää. Lastenmaailmassa tämän päivän ystävä voi olla jo huomenna vihamies ja ylihuominen on arvaamattomuutta. Tapahtuu tätä vähän varttuneemmillakin, tosin ei aina niin äärirajoilleen vietynä:

Muistammeko huomioida toisten tarpeet tarpeeksi usein? Osaammeko sulkea oman suumme ja antaa puheenvuoron sitä pyytäville? Tiedätkö, että jostakusta voi tuntua todella pahalle, jokin asia mitä teet vaikka et itse tiedosta sitä?

Kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa sisältää aina omat haasteensa. Olemme erilaisia, olimme sitten lapsia, nuoria, aikuisia tai vanhuksia. Jokaisen päässä liikkuu omat aivoitukset ja aina kanssahauvan ymmärtäminen ei ole niin helppoa, vaikka asia voisi toisesta olla erittäin yksinkertainen. Tarvitsemme kärsivällisyyttä ja aikaa ymmärtämiseen, tai sitten jonkun väliin tulkkaamaan ideoita paremmin auki. Riitaantua voi helposti hassustakin asiasta, jos ei vielä tunne toisen ajatusmalleja. Jos jokin toisessa ärsyttää, se voi aiheuttaa pidemmällä aika välillä nurinaa. Tuolloin voisi miettiä, että olisiko aika istua alas ja keskustella ko. henkilön kanssa asioista? Kyllä, se on vaikeaa. Huomattavasti vaikeampaa, kuin ihmisten pois omasta elämästään sulkeminen. Mutta on kannattavampaa kohdata ongelmat, kuin juosta niitä alituisesti karkuun. Jos rikkaruoho kitketään nuorena, niin se ei kasva mielettömäksi ongelmavyyhdiksi.

On parempi rakastaa kuin vihata

Joukollamme on hyvä ryhmähenki, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikenlaista vääntöä olisi sattunut. Kolhulhuilta ja kolauksilta ei varmasti kukaan säästy, mutta niistä voi oppia paljon. Yhteishenkeä pyritään pitämään korkealla, mutta se vaatii jokaiselta osansa. Miksi?

”Jokainen meistä on yksin puinen keihäs. Yhtenä kimppuna meistä tulee ase, jota ei murra mikään voima.”

Ryhmä rakentuu sen jäsenistä. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa osana isompaa kokonaisuutta. Jos jokainen tekee parhaansa ja toimii muita kunnioittaen, on syntynyt joukkue, joka puhaltaa yhteen hiileen. Yhdessä on helpompi suunnata kohti samaa tavoitetta ja päämäärää. Voitto tuntuu silloin moninkertaisesti suuremmalta, kun se on saavutettu yhtenä rakastavana ryhmänä.

Ystävyys on tärkeä elementti musikaalimme hauvalaumassa. Kaikki ovat kaikkien kavereita ja on lupa olla oma itsensä. Emme tuomitse, vaan otamme avosylein vastaan. Joitain hauvoja tämä jokin on saanut tulemaan ulos kuorestaan, toisia tuntemaan mieletöntä kaipausta treeneihin ja useampaa kutsumaan porukkaa ”toiseksi perheekseen”. Nyt kun joukkomme on kasvanut, koitamme edelleen pitää kiinni samasta rakastavasta ilmapiiristä. Toivon itsekin, että jokainen antaa taas siihen osansa. Yhdessä kun olemme vahvempia. ♥

Japania minun animemusikaalissani?!

Missattuaan suurimman osan esityksestämme Traconissa Takahashi Yoshihiro pyysi saada jälkikäteen tallenteen musikaalista. Suunnitelmamme sedän DVD-levyä varten olivat suuret, mutta kuten T-talon lavalla huomasimme, tekniikka vihaa Hopeanuoli!musikaalia – suurten ponnistusten jälkeen kiekolle saatiin kuitenkin Takahashia varten ne tärkeimmät, eli japanilaiset tekstit.

Tekstejä varten tarvittiin kuitenkin tietysti ensin käännös. Jostain syystä japanilaista käännöstä tekemään ei ollut valtavaa tunkua. Kyselin muutamaa tuntemaani japanintaitoista puuhaan, mutta eri syistä kukaan ei voinut/halunnut/tohtinut ryhtyä hommaan. Talvella 2006-2007 muutamalla japanintunnilla käyneenä eli selvästikin täysin natiivina ja pätevänä kääntäjänä päätin sitten tehdä käännöksen itse.

Inu on japania ja tarkoittaa koiraa

Kohtasin heti ensimmäisessä repliikissä valtavia ongelmia. Dialogista ehdottomasti vaikeinta käännettävää olivatkin aina kertojan osuudet, joissa oli paljon asiaa ja koreita ilmaisuja, ja joihin ei saanut juuri lainkaan apua esimerkiksi Hopeanuoli-animen dialogia kuuntelemalla. Ne muuttuivat käännöksen rattaissa melko paljon, ja usein piinasin tuntikausia sanakirjaa ja Googlea yrittäen löytää asianyhteyteen oikeita sanoja ja joitain esimerkkejä niiden käytöstä. Ihan aina en saanut varmuutta, ja pelkäänkin kertojan turinoinnin olevan teksteissä melkoista dadaa, mutta jospa herra Takahashi osaa nauttia sen hullunkurisuudesta.

En kuitenkaan aloittanut käännöstyötä vaikeimmasta. Jätettyäni kertojan osuudet suosiolla viimeisiksi käänsin ensin kaiken, mitä osasin; hahmojen varsinainen dialogi olikin huomattavasti yksinkertaisempaa ja arkisempaa kieltä. Monett ilmaisuista olivat hyvin tuttuja ja useasssakin animessa monella eri tavalla kuultuja ja löysivät vastaparinsa lähdekielestä vaivatta; esimerkiksi Johnin repliikki ”Älä hulluja puhu!” tuntui heti luontevalta japanilaisversionaan ”Fuzakeruna!” Toisinaan taas käytin mieluummin tutumpaa idiomia hankalan suomalaisen sanatarkan kääntämisen sijaan; kun Ben suomeksi naurahtaa ”voi tuota nuoruuden intoa”, toteaa hän japanilaisteksteissä ”mattaku, genki na wakamon na” eli kutakuinkin ”no on siinä meillä energinen nuorimies”.

Dialogistakin löytyi kuitenkin myös vaikeita kohtia, joista moniin sain kuitenkin apua kuuntelemalla animen repliikkejä. Animen apu oli välttämätöntä etenkin Rikin juhlallisissa puheissa, koska niiden möhliminen tuntui vielä nolommalta kuin kertojan eepostelun vesittäminen. Animesta saatoin myös tarkistaa, olinko valinnut oikeanlaisia sanoja käännökseen, ja kyllä sieltä pari parempaa vaihtoehtoa poiminkin. Puhtaasti oman harkintakykyni pohjalta päätin laittaa tekstitykseen suurempia nyanssieroja hahmojen puhetapoihin; vaikka animessa jopa Riki ja Ben viittaavat itseensä ore-pronominilla, teksteissä annoin heille muodollisemmat pronominit ja säästin oret ja muut puhekielisemmät ilmaisut nuorisolle, kuten Hopeanuolelle ja tiikeriveljeksille – tämän perustelen sillä, että japanilaiskatsoja ei välttämättä ymmärrä suomenkielisen puheen äänensävyjen välittämiä asenteita ihan samalla tavalla.

Sävelmä tää kaiken voi selittää (ei voi)

Laulujen kääntäminen oli dialogia helpompaa, koska japanilaisissa lauluteksteissä epämääräisyys on tavallaan hyväksyttyä – tai ainakin hyväksytympää kuin dialogissa. Vaikka pyrin Takahashin täydellisen suomentaidon puutteen vuoksi mieluummin literaalimpaan käännökseen, en seurannut suomisanoja orjallisesti, vaan luontevamman vaihtoehdon nostaessa päätään korvasin sillä sanatarkan mutta kapulaisen käännöksen. Tämä näkyy esimerkiksi Tutun hajun sanoissa, joissa Fujin soolon ensimmäiset säkeet kuuluvat suomeksi: ”kaiho kauas vuoret tuudittaa / ikävä saa tämän maan muuttumaan / kyyneleet pyyhi, vielä polkumme kohtaa  / vaan onko liian aava tää maa”

Japaniksi sama kääntyi näin: ”sabishisa de yama ga nemuri ni tsuku / akogare de kuni ga kawatteiru / namida wo nugutte, itsuka mata aou yo / soretomo kuni ga hirosugiru ka na”

Tämä tarkoittaisi kirjaimellisesti ”yksinäisyydestä vuoret nukahtavat / kaipuusta maa muuttuu / pyyhi kyyneleet, vielä jonain päivänä tapaamme / vai onkohan maa liian aava”.

Monille ilmaisuille löytyi hyvinkin luonteva japanilainen vastine, kuten vaikka Faija!n ensimmäisille säkeille ”faija! / arvasin sen, sä oot mun faija! / uskonut en”. Ne käänsin japaniksi ”tousan! / yappari ore no tousan da! / shinjirarenai”. Toiset kielikimarat taas vaativat hieman vapauksia, mutta asian ja asenteen välittyminen oli tärkeintä. Esimerkiksi juuri Faija!n lyriikoissa oli paljon kekseliäitä sanankäänteitä, joita ei pystynyt kääntämään suoraan sitten millään; Sniperin uhkaus ”opitpahan kusettamaan” kääntyi hieman asiallisempaan muotoon ”damasukoto no kekka wo oshieteyarou”, joka tarkoittaa oikeastaan ”opetan sinulle valehtelun seuraukset”. Johnin ”korjaa se hiton pää” -tuhahdus taas säilytti asenteensa myös japanilaisversiossa ”atama wo naose” eli ”korjaa pääsi”.

Hankalimmiksi käännettäviksi osoittautuivat ei-yllättäen ne laulut, joissa oli eniten substanssia, kuten Oi Ben ja Ouun soturit. Molemmissa oli paljon minulle entuudestaan (japaniksi) tuntemattomia ilmaisuja. Simppelitkin idiomit, kuten ”tyrskyt taakse jo jäävät” tai ”luotamme toisiimme”, eivät olleetkaan niin itsestäänselviä toisella kielellä. Oi Benin säkeiden ”oi Ben / anteeksi anna / oi Ben / että lähdimme salaa” käännösversioissa asian ydintä katsotaan hieman toiselta kantilta, kun japanilaissanat olisivat kirjaimellisesti: ”oi Ben / anna anteeksi / oi Ben / että uhmasimme kieltoasi”. Ouun sotureissa taas kaatuneille tovereille osoitettu ”jakamaton kunnia heidän muistolleen” – joka taisi olla koko käännösprosessin vaikein kohta – muuttui ja muussaantui käännöslihamyllyssä moneksi, ennen kuin viimein tyydyin muotoon ”ichiban souretsu no wa sono mono datta” eli ”kaikista urheimmat olivat he”. Se alkaakin olla jo melko kaukana alkuperäisestä.

Verta, hikeä, kyyneleitä – chi, ase, namida

Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan liittyneet substanssiin; Surun kääntämisessä vaikeinta oli päättää, kääntääkö ”hyvästi jää” -säe muotoon ”sayonara” vai ”saraba da”. Ensimmäinen kuulostaa mielestäni foneettisesti kauniimmalta, jälkimmäisessä taas tuntuisi olevan lopullisempi ja juhlavampi merkitys. Päädyin lopulta jälkimmäiseen. Välttelin myös itsepäisesti saman itkemistä tai huutamista tarkoittavan naku-verbin käyttöä, ja korvasin sen ensimmäisessä säkeessä ”poikani, älä itke suotta” oudommalla kuyamu-verbillä, joka merkitsee ennemminkin suremista kuin kyynelehtimistä.

Päänvaivaa tuotti myös ruumiinosia luetteleva Suolilievelaulu (”Naizou no uta” = Sisälmyslaulu), koska jouduin kääntämään sen niin, etten ymmärtänyt omasta käännöksestäni oikeastaan mitään. Vaikean sanaston takia ahdistelin vain kylmästi sanakirjaa pystymättä juurikaan päättelemään tai tarkistamaan, olivatko sen tarjoamat sanat yleisesti käytettyjä vai jotain korkeatasoista lääketieteellistä jargonia.

En yrittänytkään sovittaa lyriikoiden käännöksiä laulettaviksi, koska halusin tehdä mahdollisimman asiatarkan käännöksen. (Sommittelin tosin päässäni omaksi ilokseni laulettavat vaihtoehdot mm. Tutusta hajusta ja Yli kuilun…ista.) Laulettavuuden puutetta enemmän itseäni harmitti kuitenkin se, että jouduin tinkimään lyriikoissa toisinaan esiintyvistä toistoista ja rinnastuksista. Esimerkiksi Suolilievelaulun repriisiin olisin halunnut samankaltaista vastaavuutta kuin mitä Retan kirjoittamissa alkuperäisissä sanoissa on, mutta taitoni eivät riittäneet sellaisen käännöksen toteuttamiseen. Kertosäe menee japaniteksteissä näin: ”tsurai younenki datta / kako wa hateshinai tatakai / issho ni tatakatte ikinukou”

Repriisi taas kuuluu näin: ”shiranai kuni ga mukaeru / kono tabi wa hateshinai na no / issho ni tatakatte ikinukou…”

Ainoa yhdistävä asia on loppumatonta merkitsevä sana hateshinai. Lempo.

Kääntäminen oli kaikesta huolimatta minulle valtavan hauskaa, ja japaninlukutaitoni parani huimasti kanjeja istuttaessa ja kirjoitusvirheitä bongaillessa. Hopeanuoli!musikaalin japanilainen käsikirjoitus ja laulut ovat kaiken kansan nähtävillä sivuillamme, ja niille voivat japanintaitoiset käydä nauramassa ja itkemässä. Mutta näin siinä väistämättä käy, kun on amatööri asialla. Toivottavasti Takahashi-sensei on armollinen ja katsoo epäilemättä lukuisia virheitäni sormiensa läpi.