14. luukku: Terveisiä fyysisen teatterin maailmasta

Hei. Olen Juuso-Matias, ja opiskelen toista vuottani fyysistä teatteria Vaasan Yrkeshögskolan Noviassa (på svenska — yhtä hyvää koulua ei suomenkieliseltä puolelta ikävä kyllä löydy). 

IMG_5124

Ensin minusta vähäsen ja sitten tämän lukuvuoden pohdintojani opinnoistani.

Toimin musikaaliprojektissa erilaisissa sekalaisissa tehtävissä ns. fyysisen teatterin konsulttina: ohjaus- ja opetusapua käytännössä (Rewe taisi jossain vaiheessa kutsua puolivakavissaan minua ’lauman äidiksi’).

Sitten itse musikaalin aikana roikuin kiinni eräänlaisessa kuuloke-mikrofonisysteemissä Stage Managerina (eli kerroin valoihmisille, kun näyttämö oli valmis black-outien jälkeen), apumonitorina (eli autoin varsinaista monitoria hallitsemaan lavalle kuuluvia ääniä) ja pingoin backstagelta epäluuloisen järjestyksenvalvojan ohitse takaovelle Harppuunakarhuksi. Kolme uutta tehtävää ja roolihahmo olivat hyvin mielenkiintoinen haaste, jota en kylläkään välttämättä halua enää tehdä (kuin ehkäpä taas vastaavassa hätätilanteessa…).

Hopeanuoli!musikaali oli itsessään äärimmäisen mielenkiintoinen ja haasteellinen produktio. En olisi jättänyt sitä missään nimessä väliin, vaikka se maksoikin minulle osan mielenterveyttäni sekä vähäiset käteisvarani (kaksi sanaa: Vaasa ja ruoka).

Se minusta (ja musikaalista). Nyt itse aiheeseen. Mitä minun opintoihini kuuluu. Voisin kertoa paljon yksityiskohtia löytämistäni lihasryhmistä, visualisaatiotekniikoista tai tavoista hahmottaa omaa kehoani, mutta… sen sijaan pohdin kysymystä, joka on häirinnyt minua koko syksyn. Tämä pohdinnanaiheeni on ollut: Mitä on fyysinen teatteri? 

Tavallaan fyysinen teatteri on sitä että asiat tehdään isosti ja näkyvästi, kun ollaan lavalla. Ei kuitenkaan aivan. Tästä on hyvänä esimerkkinä pari viikkoa sitten japanilaisen teatterin kokonaisuuteemme kuulunut noh-teatteri, jossa elekieli on äärimmäisen pientä ja täysin hallittua.

Toisaalta se ei ole sitäkään, että psykologinen ulottuvuus jätetään pois? Ei sinänsä, koska esimerkiksi japanilaisessa butoh-teatterissa käytetään paljon käsitettä ’mental image’: ajattelu vaikuttaa kehoon tavalla, joka näkyy ulospäin.

Tekninen tarkkuus, improvisaation vähyys ja tarkka, tyylitelty liikekieli? Improvisaatiopohjaisessa Commedia dell’artessa, jota käsittelemme viimeisenä vuonna tämä tuskin olisi ollut täysin mahdollista.

Lopultakin päädyin vain yhteen käsitteeseen, joka tuntuu kattavan koko fyysisen teatterin. Työkaluni voi olla sissone (balletissa). Voin seistä paikallani kuin japanilainen kivipatsas metsässä (japanilaista teatteritekniikkaa). Tai sitten tehdä puolivoltin (akrobatiaa) tai käärmehyppypotkun (kung fua). Ehkäpä kävelyrytmissäni näkyy ’takatimmi’ (bharata natyam), liikuttelen näkymätöntä palloa tai kamppailen omaa itseäni vastaan (corporeal mime)? Näitä kaikkia asioita yhdistää kuitenkin tietoisuus siitä, mitä kehomielessäni tapahtuu (kehomieli on tekninen termi: näyttelijän kehoa ja mieltä ei voi erotella erityisen tarkasti, ja ’kehomieli’ kuvaa tätä kokonaisuutta).

Fyysinen tietoisuus on jotain sellaista, mistä olen itse vielä kaukana, mutta ideaalitapauksessa hahmotan kehoni liikeratojen, dynaamisten luonnonlakien ja ajankulun kautta. Sitten mahdollistetaan erilaisten esineiden käyttö ja tarve ilmaista, jolloin kaikki monimutkaistuu entisestään. Sitten, mitä, jos näyttämöllä on vaikka kaksi näyttelijää, joiden tarkoitus olisi pelata yhteen?

Fyysinen teatteri on siis teatteria, jossa ollaan fyysisesti omasta kehosta tietoisia. Eli siis, kuten eräs luokkakaverini spontaanisti määritteli: ’Kaikki teatteri on fyysistä’. Fyysisestä teatterista puhutaan kuitenkin silloin, kun näyttelijä itse kykenee hallitsemaan kehoaan ja ohjaaja kykenee ohjaamaan tätä liikkuvaa kehoa tilassa. Näyttämöllä nimittäin se, ’millaisessa asennossa varpaat ovat’, voi antaa hahmosta tai eleestä aivan erilaisen mielikuvan.


Tällaista minä siis olen opiskellut ja pohdiskellut tässä musikaalin jälkeen. Tällä hetkellä olen valmistautumassa ensi vuoden pakollisiin syyslukukauden opintoihin Aasiassa. Vietän aikani osittain musikaalin innostamana missä muuallakaan kuin Japanissa keskittyen japanilaisen teatteritaiteen saloihin, kabukiin:

Tämä oli lyhyt katsaus minun maailmaani. Jos jotakuta kiinnostaa, blogini tästä maailmasta on tuolla: http://thulen.livejournal.com

Jos jotakuta kiinnostaa vielä enemmän, haku meidän koulutusohjelmaamme on seuraavan kerran vuonna 2015: tätä odotellessa voi ’perinteisempää’ teatteria kuitenkin tulla opiskelemaan samaan kouluun. Fyysinen Lecoq-tyylinkoulutusohjelmamme ottaa lisää opiskelijoita kuitenkin vain joka neljäs vuosi.

Vuosikurssimme oma Facebook-sivu löytyy osoitteesta: https://www.facebook.com/NoviaFysiskTeater . Kaikki teatterista innostuneet ovat tervetulleita osallistumaan kaikkiin demonstraatioihimme (esimerkiksi puolentoista viikon päästä voi tulla seuraamaan minun ensimmäistä täysin itseohjaamaani lyhytnäytelmää — katsoa, mitä Hopeanuoli!musikaali minulle opetti) ja suosittelen kaikkia katsomaan meidän Jingju-harjoittelustamme otettua videopätkää, ja muistamaan tärkeimmän:

Seuraa unelmiasi, äläkä anna kenenkään horjuttaa sinua tielläsi kohti niitä.

Eipä tässä muuta. Tämä ohjaajaksi itseään kouluttava kettu-hauva kuittaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s