19. luukku: Tarinaa tanssikoreografioiden takaa

Hei kaikki ja muikeaa joulua!

Olen Viliina, paremmin musikaaliporukassa tunnettu nimellä Viv, ja pyörin lavalla Hyenana.

531972_348558911860842_1870392049_n

Tämän lisäksi olin vaikuttamassa lavasteissa mm. koreografioiden merkeissä. Osaan mielestäni jotenkin hahmottaa isompaa kaavaa ja nautin siitä, kun saan laittaa toista kymmentä ihmistä liikkumaan yhteen, erilaisin tavoin. Meitä oli muutamakin koreografi, lisäkseni mainittakoon Reta (Akatora), Neenee (Maya) ja Rewe (Smith). En tiedä, olisiko oikeutettua sanoa, että näppini olivat syvällä sopassa puhuttaessa ministi isomman kaavan numerosta (FAIJA!, Perintö, Ouun soturit). Näistä nyt hieman tässä.

FAIJA on koreografioista ehkä tunnetuimpia ja myös vanhimpia. Sitä käsiteltiin ensimmäisen kerran jo alkutalvesta 2011, työryhmän nähtyä toisensa vasta kerran. FAIJA musiikkina toi minulle mieleen coniskenessäkin vaikuttaneen Paraparan, joten oli enemmän kuin otollista, että rikospartnerini tämän työstämisessä oli Saara (tausta-apu). Saaralla on pidemmän tähtäimen paraparakokemusta, missä itse tunnen oloni kotoisammaksi puhuttaessa streetlajeista. Näitä ja klassisenklisheitä musiikkinumeroiden elementtejä yhdistelemällä aloimme miettiä, miten kannattaisi rakentaa lyriikoihin sitoutuva tanssinumero. Henkilökohtaisesti tykkäilen paljon parikoreografioista, joka FAIJAan sopi heti alkajaisiksi. Kyseessähän on tosiaan taustakoreografia, jolloin lyriikoihin sidottuna se vahvistaa soololaulajien tunnetiloja, toisaalta myös musiikkinumeron näyttävyyttä.

543173_348560991860634_1806117456_n

536066_348561078527292_1605250623_n

Ongelma numero uno: en ole tanssinopettaja (enkä ammattilainen muutenkaan) ja hätäännyn ihmisten kysellessä paljon kysymyksiä kerralla. Musikaalin alkuvaiheilla olin vähän enemmänkin hukassa, kun ympärillä pörräsi useampi vieras naama, joten APUVA. Saara oli kiireinen, eikä päässyt kaikkiin treeneihin, joten yritin yksikseni hoitaa asiaa. Reta (Akatora) nappasi uskomattoman nopeasti liikkeistä kiinni, ja minun sössöttäessä omiani tyttökulta käänsi sitä ihmisten kielelle ja avusti koko ajan. Meillä meni heti yhteen. Koreografia kävi läpi muutaman muutoksen ja ajan mittaan sai nykyisen muotonsa. Tarkkasilmäisimmät huomaavat hienosäätöä jopa Tampereen ja Kuopion esitysten välillä. ;)

 

FAIJAsta viisaampana Perintöä aloin työstämään yhdessä Retan kanssa. Vierailin pohjoisessa työpartnerini kotikonnuilla ja yhdessä mietimme, mitä kyseiseltä koreografialta haluamme. Heittelimme ideoita ja katselimme inspiroivia videoita netistä miettien, mikä vastaisi eniten tarvettamme (nippelitietoa: tanssileffat ja kaikenkarvaiset musikaalit ovat lähellä sydäntäni. Niiden upeista kohtauksista on varioitu muutama kiva juttu…). Reta ei pidä itseään kummoisempana koreografina, mutta vahvuudekseen kokee liikkeiden hienosäädön. Itse taas tykkään laittaa musiikin päälle ja tanssia improvisoiden, kunnes vastaan tulee liike, joka tuntuu sopivalta. Voitte siis kuvitella, miltä tällainen toimintatapa näyttää. Vastaan saattoi tulla keskusteluja, jotka menivät kutakuinkin näin:
”Hei käviskö tällänen ja sitten näin.”
”Joo, mut jos sen tekis näin ja tätä kautta.”
”Hei joo!”

539534_408669009183165_1741713018_n

Perintö

Pohjoisessa ollessani työstimme yhtä ”ekstrakoreografiaa”, joka ei koskaan musikaaliimme päätynyt. Sen alkuosa on kuitenkin ujutettu salakavalasti Perinnön aggressiiviseen ilmapiiriin, sen istuessa kuin hanska käteen.

Perinnön koreografiaa tehdessä kyllä lensi ärräpäitä, kun koko ajan piti karsia alkuperäistä suunnitelmaa syystä tai toisesta. Pääpiirteinä haluttiin edelleen säilyttää alati kupliva viha, hahmojen väliset kemiat ja jälleen kerran kerronnaltaan vahva laulu. Soolot halusimme pitää täydessä arvossaan koko ajan. Neeneen (Maya) ja Sensun (Hayato) tanssisoolon tekemisen jätimme suosiolla asianomaisten harteille, koska he vahvuutensa tiedostaen varmasti saisivat siitä näin eniten irti. Viimein teimme luonani koreografiaa loppuun Neeneen ja Kenjin (Kurojaki) kanssa ja heitimme auttamattoman surkeaa läppää erilaisista liikkeistä, jotka ”vois hei oikeesti laittaa sinne *räkänauru*”. Loppujen lopuksi muutama (älyttömän huono) vitsi päätyi myös koreografiaan, mutta jätetäämpä ihan teidän arvailuksi, mitä sieltä mahtaakin löytyä.

Alkuperäisistä koreografioista Ouun soturit taisi kokea suurimman muutoksen välillä Tampere-Kuopio. Tamperetapauksessa en ollut tekemässä koreografiaa tähän numeroon ollenkaan, mutta nyt päätin ottaa ilon irti. Otin luottoni Retan mukaan meidän visioiden mennessä jälleen yksi yhteen. Neenee ilmaisi kiinnostuksensa koreografiaa kohtaan, ja kolmistaan pohdimme, miten huonosti yhtenevien aikataulujen kanssa homman voisi sumplia.

198262_408667895849943_1291374944_n

Ouun soturien liikkeiden harjoittelua

Näinikkäästi se kutakuinkin meni: Ouun soturit on iso iso palapeli. Kertosäkeistöjen koreografiat ovat Neeneen käsialaa, kun taas säkeistöt ja C-osa on minua ja Retaa. Enemmän tai vähemmän poikkeuksellisesti työstäminen aloitettiin biisin instrumentaaliosiosta, ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen. Halusimme hahmoille kanssakäymistä ilman, että se näyttäisi sillisalaatilta kermavaahdolla; kyseessä oli kuitenkin kliimaksin jälkeinen biletys. Tanssimme sitä keskenämme vaikka kuinka monta kertaa ja sekosimme jatkuvasti joko suunnissa, laskuissa tai liikkeissä. Kaksi ei ole yhtä suuri kuin viisi, tämä on nyt todettu. Laumapiknikillä joskus toukokuun tienoilla saimme lainattua muutamaa hauvaa kokeilemaan uutuutta etukäteen. Hyvinhän tuo toimikin! Tuuletus oli aikamoista!

Meille oli selkeää, että haluamme kaksi ”ryhmää” aina säkeistöissä. Reta oli ehtinyt kiintyä 2. säkeistön takapotkuiseen rumpuun ja halusi hoitaa rytmistä puolta minun keskittyessä lyyriseen puoleen. Lyyrinen puoli on pohjautunut vanhaan koreografiaan, mutta selkeästi uusin piirtein. Rytmisen puolen taustatarina meneekin hauskasti; Espoossa koreografiaa kasatessa kävimme seuraavan keskustelun Retan turhautuessa, kun ei saanut ideaansa kunnolla esille:
”Eikun sä et tajuu! Kun mä haluun että se menee näin *alkaa demonstroimaan* ja näin, ja silleen että se
liikkuu tälleen ylhäältä alas ja näin!”
”… Kultarakas sullahan oli tossa koreografia.”
”… Totta!”

Tässä vaiheessa aloimme aktiivisesti heittää vitsiä siitä, ettei Reta pelkästään kääntänyt minua suomeksi vaan minä myös häntä. Muutama vääntö paikan päällä piti suorittaa, että osaset sulautuisivat toisiinsa saumatta. Muuten taisimme kyllä säästyä pahimmilta väännöiltä.

563473_408669745849758_352102202_n

Ouun soturit

Itse asiassa vältyimme suurimmilta väännöiltä kaikkien koreografioiden suhteen. Tästä voin vain kiittää vastaanottavaa, iloista ja oppivaista laumaamme.

”Opettajana” ja tietynlaisena vastuun(osa)kantajana toimiminen on ollut minulle tajuttoman tärkeä askel. Tykkään karttaa vastuuhommia viimeiseen asti, mutta koreografioiden tekeminen ei tuntunut samalla tavalla vastuulta, kun sain jakaa ihmisten kanssa jotain itselle läheistä. Liikunta on ollut minulle aina iso osa elämää, tanssin erityisesti koen tärkeänä kanavana tunteiden purkamiselle. Hetken filosofointia: ”Musiikki on miltä tunteet kuulostavat, tanssi miltä tunteet näyttävät” – tähän minä jaksan nojata aina uudelleen ja uudelleen, jokaisen tanssin, kappaleen ja kokemuksen jälkeen. Toivon pääseväni tämän musikaalin jälkeen työstämään jotain vastaavaa prokkista: vetää vaikeusastetta tiukemmaksi, kuvioita vaikeimmaksi, energiaa isommaksi, nautintoa vielä antavammaksi. Tämä on kokemuksena itsessään vaatinut paljon ja antanut enemmän.

All and all, kuten englanniksi ilmaisisin, lähtisinkö kokemaan kaiken uudestaan, ylä- ja alamäkineen? Kyllä, oi kyllä.

Mainokset

9. luukku: Hopeanuoli!musikaali – suomalaisen animemusikaalin syntymä

Pidin tästä luonnon taannoin Kikuconissa, mutta koska sisältö kiinnosti muitakin kuin paikalle päässeitä, niin päätyypä tämä sitten joulukalenterimme luukuksi. Ko. luento pidettiin ennen Kuopion esitystä, joten tässä keskitytään enemmän Tampereen esitykseen, vaikkakin harjoitus ym. asiat ovat erittäin (noh, täysin) sovellettavissa uudistetunkin musikaalin treeneihin ym. Toivottavasti tykkäätte. ~Rewe

Lue loppuun

Japania minun animemusikaalissani?!

Missattuaan suurimman osan esityksestämme Traconissa Takahashi Yoshihiro pyysi saada jälkikäteen tallenteen musikaalista. Suunnitelmamme sedän DVD-levyä varten olivat suuret, mutta kuten T-talon lavalla huomasimme, tekniikka vihaa Hopeanuoli!musikaalia – suurten ponnistusten jälkeen kiekolle saatiin kuitenkin Takahashia varten ne tärkeimmät, eli japanilaiset tekstit.

Tekstejä varten tarvittiin kuitenkin tietysti ensin käännös. Jostain syystä japanilaista käännöstä tekemään ei ollut valtavaa tunkua. Kyselin muutamaa tuntemaani japanintaitoista puuhaan, mutta eri syistä kukaan ei voinut/halunnut/tohtinut ryhtyä hommaan. Talvella 2006-2007 muutamalla japanintunnilla käyneenä eli selvästikin täysin natiivina ja pätevänä kääntäjänä päätin sitten tehdä käännöksen itse.

Inu on japania ja tarkoittaa koiraa

Kohtasin heti ensimmäisessä repliikissä valtavia ongelmia. Dialogista ehdottomasti vaikeinta käännettävää olivatkin aina kertojan osuudet, joissa oli paljon asiaa ja koreita ilmaisuja, ja joihin ei saanut juuri lainkaan apua esimerkiksi Hopeanuoli-animen dialogia kuuntelemalla. Ne muuttuivat käännöksen rattaissa melko paljon, ja usein piinasin tuntikausia sanakirjaa ja Googlea yrittäen löytää asianyhteyteen oikeita sanoja ja joitain esimerkkejä niiden käytöstä. Ihan aina en saanut varmuutta, ja pelkäänkin kertojan turinoinnin olevan teksteissä melkoista dadaa, mutta jospa herra Takahashi osaa nauttia sen hullunkurisuudesta.

En kuitenkaan aloittanut käännöstyötä vaikeimmasta. Jätettyäni kertojan osuudet suosiolla viimeisiksi käänsin ensin kaiken, mitä osasin; hahmojen varsinainen dialogi olikin huomattavasti yksinkertaisempaa ja arkisempaa kieltä. Monett ilmaisuista olivat hyvin tuttuja ja useasssakin animessa monella eri tavalla kuultuja ja löysivät vastaparinsa lähdekielestä vaivatta; esimerkiksi Johnin repliikki ”Älä hulluja puhu!” tuntui heti luontevalta japanilaisversionaan ”Fuzakeruna!” Toisinaan taas käytin mieluummin tutumpaa idiomia hankalan suomalaisen sanatarkan kääntämisen sijaan; kun Ben suomeksi naurahtaa ”voi tuota nuoruuden intoa”, toteaa hän japanilaisteksteissä ”mattaku, genki na wakamon na” eli kutakuinkin ”no on siinä meillä energinen nuorimies”.

Dialogistakin löytyi kuitenkin myös vaikeita kohtia, joista moniin sain kuitenkin apua kuuntelemalla animen repliikkejä. Animen apu oli välttämätöntä etenkin Rikin juhlallisissa puheissa, koska niiden möhliminen tuntui vielä nolommalta kuin kertojan eepostelun vesittäminen. Animesta saatoin myös tarkistaa, olinko valinnut oikeanlaisia sanoja käännökseen, ja kyllä sieltä pari parempaa vaihtoehtoa poiminkin. Puhtaasti oman harkintakykyni pohjalta päätin laittaa tekstitykseen suurempia nyanssieroja hahmojen puhetapoihin; vaikka animessa jopa Riki ja Ben viittaavat itseensä ore-pronominilla, teksteissä annoin heille muodollisemmat pronominit ja säästin oret ja muut puhekielisemmät ilmaisut nuorisolle, kuten Hopeanuolelle ja tiikeriveljeksille – tämän perustelen sillä, että japanilaiskatsoja ei välttämättä ymmärrä suomenkielisen puheen äänensävyjen välittämiä asenteita ihan samalla tavalla.

Sävelmä tää kaiken voi selittää (ei voi)

Laulujen kääntäminen oli dialogia helpompaa, koska japanilaisissa lauluteksteissä epämääräisyys on tavallaan hyväksyttyä – tai ainakin hyväksytympää kuin dialogissa. Vaikka pyrin Takahashin täydellisen suomentaidon puutteen vuoksi mieluummin literaalimpaan käännökseen, en seurannut suomisanoja orjallisesti, vaan luontevamman vaihtoehdon nostaessa päätään korvasin sillä sanatarkan mutta kapulaisen käännöksen. Tämä näkyy esimerkiksi Tutun hajun sanoissa, joissa Fujin soolon ensimmäiset säkeet kuuluvat suomeksi: ”kaiho kauas vuoret tuudittaa / ikävä saa tämän maan muuttumaan / kyyneleet pyyhi, vielä polkumme kohtaa  / vaan onko liian aava tää maa”

Japaniksi sama kääntyi näin: ”sabishisa de yama ga nemuri ni tsuku / akogare de kuni ga kawatteiru / namida wo nugutte, itsuka mata aou yo / soretomo kuni ga hirosugiru ka na”

Tämä tarkoittaisi kirjaimellisesti ”yksinäisyydestä vuoret nukahtavat / kaipuusta maa muuttuu / pyyhi kyyneleet, vielä jonain päivänä tapaamme / vai onkohan maa liian aava”.

Monille ilmaisuille löytyi hyvinkin luonteva japanilainen vastine, kuten vaikka Faija!n ensimmäisille säkeille ”faija! / arvasin sen, sä oot mun faija! / uskonut en”. Ne käänsin japaniksi ”tousan! / yappari ore no tousan da! / shinjirarenai”. Toiset kielikimarat taas vaativat hieman vapauksia, mutta asian ja asenteen välittyminen oli tärkeintä. Esimerkiksi juuri Faija!n lyriikoissa oli paljon kekseliäitä sanankäänteitä, joita ei pystynyt kääntämään suoraan sitten millään; Sniperin uhkaus ”opitpahan kusettamaan” kääntyi hieman asiallisempaan muotoon ”damasukoto no kekka wo oshieteyarou”, joka tarkoittaa oikeastaan ”opetan sinulle valehtelun seuraukset”. Johnin ”korjaa se hiton pää” -tuhahdus taas säilytti asenteensa myös japanilaisversiossa ”atama wo naose” eli ”korjaa pääsi”.

Hankalimmiksi käännettäviksi osoittautuivat ei-yllättäen ne laulut, joissa oli eniten substanssia, kuten Oi Ben ja Ouun soturit. Molemmissa oli paljon minulle entuudestaan (japaniksi) tuntemattomia ilmaisuja. Simppelitkin idiomit, kuten ”tyrskyt taakse jo jäävät” tai ”luotamme toisiimme”, eivät olleetkaan niin itsestäänselviä toisella kielellä. Oi Benin säkeiden ”oi Ben / anteeksi anna / oi Ben / että lähdimme salaa” käännösversioissa asian ydintä katsotaan hieman toiselta kantilta, kun japanilaissanat olisivat kirjaimellisesti: ”oi Ben / anna anteeksi / oi Ben / että uhmasimme kieltoasi”. Ouun sotureissa taas kaatuneille tovereille osoitettu ”jakamaton kunnia heidän muistolleen” – joka taisi olla koko käännösprosessin vaikein kohta – muuttui ja muussaantui käännöslihamyllyssä moneksi, ennen kuin viimein tyydyin muotoon ”ichiban souretsu no wa sono mono datta” eli ”kaikista urheimmat olivat he”. Se alkaakin olla jo melko kaukana alkuperäisestä.

Verta, hikeä, kyyneleitä – chi, ase, namida

Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan liittyneet substanssiin; Surun kääntämisessä vaikeinta oli päättää, kääntääkö ”hyvästi jää” -säe muotoon ”sayonara” vai ”saraba da”. Ensimmäinen kuulostaa mielestäni foneettisesti kauniimmalta, jälkimmäisessä taas tuntuisi olevan lopullisempi ja juhlavampi merkitys. Päädyin lopulta jälkimmäiseen. Välttelin myös itsepäisesti saman itkemistä tai huutamista tarkoittavan naku-verbin käyttöä, ja korvasin sen ensimmäisessä säkeessä ”poikani, älä itke suotta” oudommalla kuyamu-verbillä, joka merkitsee ennemminkin suremista kuin kyynelehtimistä.

Päänvaivaa tuotti myös ruumiinosia luetteleva Suolilievelaulu (”Naizou no uta” = Sisälmyslaulu), koska jouduin kääntämään sen niin, etten ymmärtänyt omasta käännöksestäni oikeastaan mitään. Vaikean sanaston takia ahdistelin vain kylmästi sanakirjaa pystymättä juurikaan päättelemään tai tarkistamaan, olivatko sen tarjoamat sanat yleisesti käytettyjä vai jotain korkeatasoista lääketieteellistä jargonia.

En yrittänytkään sovittaa lyriikoiden käännöksiä laulettaviksi, koska halusin tehdä mahdollisimman asiatarkan käännöksen. (Sommittelin tosin päässäni omaksi ilokseni laulettavat vaihtoehdot mm. Tutusta hajusta ja Yli kuilun…ista.) Laulettavuuden puutetta enemmän itseäni harmitti kuitenkin se, että jouduin tinkimään lyriikoissa toisinaan esiintyvistä toistoista ja rinnastuksista. Esimerkiksi Suolilievelaulun repriisiin olisin halunnut samankaltaista vastaavuutta kuin mitä Retan kirjoittamissa alkuperäisissä sanoissa on, mutta taitoni eivät riittäneet sellaisen käännöksen toteuttamiseen. Kertosäe menee japaniteksteissä näin: ”tsurai younenki datta / kako wa hateshinai tatakai / issho ni tatakatte ikinukou”

Repriisi taas kuuluu näin: ”shiranai kuni ga mukaeru / kono tabi wa hateshinai na no / issho ni tatakatte ikinukou…”

Ainoa yhdistävä asia on loppumatonta merkitsevä sana hateshinai. Lempo.

Kääntäminen oli kaikesta huolimatta minulle valtavan hauskaa, ja japaninlukutaitoni parani huimasti kanjeja istuttaessa ja kirjoitusvirheitä bongaillessa. Hopeanuoli!musikaalin japanilainen käsikirjoitus ja laulut ovat kaiken kansan nähtävillä sivuillamme, ja niille voivat japanintaitoiset käydä nauramassa ja itkemässä. Mutta näin siinä väistämättä käy, kun on amatööri asialla. Toivottavasti Takahashi-sensei on armollinen ja katsoo epäilemättä lukuisia virheitäni sormiensa läpi.

Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!