19. luukku: Tarinaa tanssikoreografioiden takaa

Hei kaikki ja muikeaa joulua!

Olen Viliina, paremmin musikaaliporukassa tunnettu nimellä Viv, ja pyörin lavalla Hyenana.

531972_348558911860842_1870392049_n

Tämän lisäksi olin vaikuttamassa lavasteissa mm. koreografioiden merkeissä. Osaan mielestäni jotenkin hahmottaa isompaa kaavaa ja nautin siitä, kun saan laittaa toista kymmentä ihmistä liikkumaan yhteen, erilaisin tavoin. Meitä oli muutamakin koreografi, lisäkseni mainittakoon Reta (Akatora), Neenee (Maya) ja Rewe (Smith). En tiedä, olisiko oikeutettua sanoa, että näppini olivat syvällä sopassa puhuttaessa ministi isomman kaavan numerosta (FAIJA!, Perintö, Ouun soturit). Näistä nyt hieman tässä.

FAIJA on koreografioista ehkä tunnetuimpia ja myös vanhimpia. Sitä käsiteltiin ensimmäisen kerran jo alkutalvesta 2011, työryhmän nähtyä toisensa vasta kerran. FAIJA musiikkina toi minulle mieleen coniskenessäkin vaikuttaneen Paraparan, joten oli enemmän kuin otollista, että rikospartnerini tämän työstämisessä oli Saara (tausta-apu). Saaralla on pidemmän tähtäimen paraparakokemusta, missä itse tunnen oloni kotoisammaksi puhuttaessa streetlajeista. Näitä ja klassisenklisheitä musiikkinumeroiden elementtejä yhdistelemällä aloimme miettiä, miten kannattaisi rakentaa lyriikoihin sitoutuva tanssinumero. Henkilökohtaisesti tykkäilen paljon parikoreografioista, joka FAIJAan sopi heti alkajaisiksi. Kyseessähän on tosiaan taustakoreografia, jolloin lyriikoihin sidottuna se vahvistaa soololaulajien tunnetiloja, toisaalta myös musiikkinumeron näyttävyyttä.

543173_348560991860634_1806117456_n

536066_348561078527292_1605250623_n

Ongelma numero uno: en ole tanssinopettaja (enkä ammattilainen muutenkaan) ja hätäännyn ihmisten kysellessä paljon kysymyksiä kerralla. Musikaalin alkuvaiheilla olin vähän enemmänkin hukassa, kun ympärillä pörräsi useampi vieras naama, joten APUVA. Saara oli kiireinen, eikä päässyt kaikkiin treeneihin, joten yritin yksikseni hoitaa asiaa. Reta (Akatora) nappasi uskomattoman nopeasti liikkeistä kiinni, ja minun sössöttäessä omiani tyttökulta käänsi sitä ihmisten kielelle ja avusti koko ajan. Meillä meni heti yhteen. Koreografia kävi läpi muutaman muutoksen ja ajan mittaan sai nykyisen muotonsa. Tarkkasilmäisimmät huomaavat hienosäätöä jopa Tampereen ja Kuopion esitysten välillä. ;)

 

FAIJAsta viisaampana Perintöä aloin työstämään yhdessä Retan kanssa. Vierailin pohjoisessa työpartnerini kotikonnuilla ja yhdessä mietimme, mitä kyseiseltä koreografialta haluamme. Heittelimme ideoita ja katselimme inspiroivia videoita netistä miettien, mikä vastaisi eniten tarvettamme (nippelitietoa: tanssileffat ja kaikenkarvaiset musikaalit ovat lähellä sydäntäni. Niiden upeista kohtauksista on varioitu muutama kiva juttu…). Reta ei pidä itseään kummoisempana koreografina, mutta vahvuudekseen kokee liikkeiden hienosäädön. Itse taas tykkään laittaa musiikin päälle ja tanssia improvisoiden, kunnes vastaan tulee liike, joka tuntuu sopivalta. Voitte siis kuvitella, miltä tällainen toimintatapa näyttää. Vastaan saattoi tulla keskusteluja, jotka menivät kutakuinkin näin:
”Hei käviskö tällänen ja sitten näin.”
”Joo, mut jos sen tekis näin ja tätä kautta.”
”Hei joo!”

539534_408669009183165_1741713018_n

Perintö

Pohjoisessa ollessani työstimme yhtä ”ekstrakoreografiaa”, joka ei koskaan musikaaliimme päätynyt. Sen alkuosa on kuitenkin ujutettu salakavalasti Perinnön aggressiiviseen ilmapiiriin, sen istuessa kuin hanska käteen.

Perinnön koreografiaa tehdessä kyllä lensi ärräpäitä, kun koko ajan piti karsia alkuperäistä suunnitelmaa syystä tai toisesta. Pääpiirteinä haluttiin edelleen säilyttää alati kupliva viha, hahmojen väliset kemiat ja jälleen kerran kerronnaltaan vahva laulu. Soolot halusimme pitää täydessä arvossaan koko ajan. Neeneen (Maya) ja Sensun (Hayato) tanssisoolon tekemisen jätimme suosiolla asianomaisten harteille, koska he vahvuutensa tiedostaen varmasti saisivat siitä näin eniten irti. Viimein teimme luonani koreografiaa loppuun Neeneen ja Kenjin (Kurojaki) kanssa ja heitimme auttamattoman surkeaa läppää erilaisista liikkeistä, jotka ”vois hei oikeesti laittaa sinne *räkänauru*”. Loppujen lopuksi muutama (älyttömän huono) vitsi päätyi myös koreografiaan, mutta jätetäämpä ihan teidän arvailuksi, mitä sieltä mahtaakin löytyä.

Alkuperäisistä koreografioista Ouun soturit taisi kokea suurimman muutoksen välillä Tampere-Kuopio. Tamperetapauksessa en ollut tekemässä koreografiaa tähän numeroon ollenkaan, mutta nyt päätin ottaa ilon irti. Otin luottoni Retan mukaan meidän visioiden mennessä jälleen yksi yhteen. Neenee ilmaisi kiinnostuksensa koreografiaa kohtaan, ja kolmistaan pohdimme, miten huonosti yhtenevien aikataulujen kanssa homman voisi sumplia.

198262_408667895849943_1291374944_n

Ouun soturien liikkeiden harjoittelua

Näinikkäästi se kutakuinkin meni: Ouun soturit on iso iso palapeli. Kertosäkeistöjen koreografiat ovat Neeneen käsialaa, kun taas säkeistöt ja C-osa on minua ja Retaa. Enemmän tai vähemmän poikkeuksellisesti työstäminen aloitettiin biisin instrumentaaliosiosta, ensimmäisen kertosäkeistön jälkeen. Halusimme hahmoille kanssakäymistä ilman, että se näyttäisi sillisalaatilta kermavaahdolla; kyseessä oli kuitenkin kliimaksin jälkeinen biletys. Tanssimme sitä keskenämme vaikka kuinka monta kertaa ja sekosimme jatkuvasti joko suunnissa, laskuissa tai liikkeissä. Kaksi ei ole yhtä suuri kuin viisi, tämä on nyt todettu. Laumapiknikillä joskus toukokuun tienoilla saimme lainattua muutamaa hauvaa kokeilemaan uutuutta etukäteen. Hyvinhän tuo toimikin! Tuuletus oli aikamoista!

Meille oli selkeää, että haluamme kaksi ”ryhmää” aina säkeistöissä. Reta oli ehtinyt kiintyä 2. säkeistön takapotkuiseen rumpuun ja halusi hoitaa rytmistä puolta minun keskittyessä lyyriseen puoleen. Lyyrinen puoli on pohjautunut vanhaan koreografiaan, mutta selkeästi uusin piirtein. Rytmisen puolen taustatarina meneekin hauskasti; Espoossa koreografiaa kasatessa kävimme seuraavan keskustelun Retan turhautuessa, kun ei saanut ideaansa kunnolla esille:
”Eikun sä et tajuu! Kun mä haluun että se menee näin *alkaa demonstroimaan* ja näin, ja silleen että se
liikkuu tälleen ylhäältä alas ja näin!”
”… Kultarakas sullahan oli tossa koreografia.”
”… Totta!”

Tässä vaiheessa aloimme aktiivisesti heittää vitsiä siitä, ettei Reta pelkästään kääntänyt minua suomeksi vaan minä myös häntä. Muutama vääntö paikan päällä piti suorittaa, että osaset sulautuisivat toisiinsa saumatta. Muuten taisimme kyllä säästyä pahimmilta väännöiltä.

563473_408669745849758_352102202_n

Ouun soturit

Itse asiassa vältyimme suurimmilta väännöiltä kaikkien koreografioiden suhteen. Tästä voin vain kiittää vastaanottavaa, iloista ja oppivaista laumaamme.

”Opettajana” ja tietynlaisena vastuun(osa)kantajana toimiminen on ollut minulle tajuttoman tärkeä askel. Tykkään karttaa vastuuhommia viimeiseen asti, mutta koreografioiden tekeminen ei tuntunut samalla tavalla vastuulta, kun sain jakaa ihmisten kanssa jotain itselle läheistä. Liikunta on ollut minulle aina iso osa elämää, tanssin erityisesti koen tärkeänä kanavana tunteiden purkamiselle. Hetken filosofointia: ”Musiikki on miltä tunteet kuulostavat, tanssi miltä tunteet näyttävät” – tähän minä jaksan nojata aina uudelleen ja uudelleen, jokaisen tanssin, kappaleen ja kokemuksen jälkeen. Toivon pääseväni tämän musikaalin jälkeen työstämään jotain vastaavaa prokkista: vetää vaikeusastetta tiukemmaksi, kuvioita vaikeimmaksi, energiaa isommaksi, nautintoa vielä antavammaksi. Tämä on kokemuksena itsessään vaatinut paljon ja antanut enemmän.

All and all, kuten englanniksi ilmaisisin, lähtisinkö kokemaan kaiken uudestaan, ylä- ja alamäkineen? Kyllä, oi kyllä.

Mainokset

Mutta sehän on Sniper! Mitä hän oikein täällä tekee?!

Tulin passittamaan sinut taivaaseen! eikun siis…

:”Minä olen SNIPER. Ohun armeijan upseeri. Sinun kuolemasi!”

Taisiis oikeasti olen Visa ja asun Espoossa enkä Oun lumisilla vuorilla. Ja minulla oli kunnia olla mukana Hopeanuoli!musikaalissa. Joka on ylivoimaisesti elämäni parhaimpia kokemuksia ikinä!

Mitenkö päädyin mukaan?
Nooh. Tämä stoori lähtee liikkeelle Bakaconista jonne matkalla Desubussissa satuin kuulopuheena kuulemaan ensimmäisen kerran että jossakin on tekeillä Hopeanuoli!musikaali. Ajattelin tuolloin että ”Hyvin cool. Kun pääsis johonki semmoseen ittekki joskus”. Noh, unohdin asian toistaiseksi ja seuraavan kerran kuulin siitä Desuconissa, ja satuimpa myös kuulemaan että avustajia musikaaliin haetaan yhä, joten silloin ajattelin että pitääpä tsekata asiaa lähemmin kun pääsen kotiin. Mutta muistinko? No empä tietenkään.. Onnekseni sitten vähän myöhemmin Helsingissä pyöriessäni huomasin fantasiapelit liikkeen seinällä Hopeanuoli!musikaali lapun, jossa luki: ”Haluatko mukaan?” Ja siitä sitten viimeinkin kotiin päästyäni etsin musikaalin Facebook-sivun ja lähetin hakemukseni avustajaksi musikaaliin vielä samana iltana. Alunperin siis ajattelin että kaikki vähänkin isommat rooli oli tietenkin täytetty jo tuhat vuotta sitten ja olen erittäin onnellinen jos saan edes tulla mukaan johonkin avustavaan rooliin. Ilokseni sain nopean vastauksen, jossa minut kutsuttiin mukaan seuraaviin harjoituksiin. Pari päivää myöhemmin harjoituspaikalla vastassani oli Rewe joka sitten heti kysyi että suostuisinko mahdollisesti vähän isompaankin osaan. Ja sehän sopi erinomaisesti sillä parempaa sekä itselleni sopivampaa roolia ei olisi voinut pyytää.

Näin sitten sisään mentyämme tapasin lauman ensimmäistä kertaa. Sain käsikirjoituksen ja laulujen sanat. Koko porukasta en tuntenut ketään entuudestaan vaan kaikki olivat minulle uusia kasvoja. Baka- ja Desuconissa korkeintaan ohimennen nähnyt osan porukasta. Ja myöhemmin selvisi että se joku kuroshitsuji cossaaja jonka kanssa tuli juteltua siellä grillikioskilla desuconin aikaan olikin Naomi. No mutta ennaltatuntemisista tai tuntemattomuuksista huolimatta minut otettiin hyvin vastaan ja jo ensimmäisissä harjoituksissa aloin tuntea kuuluvani osaksi Hopeanuoli!musikaalin laumaa.

Isompi rooli mitä minulle ehdotettiin oli Sniper. Se ainoa todellinen pahiskoira sarjassa joten luonnollisesti suostuin rooliin sen kummempia miettimättä. Kuulin myös että musikaalissa olisi kohta jossa joutuisin Sniperina jopa laulamaan ja vieläpä soolona. Tämä fakta aiheutti hieman epäröintiä mielessäni mutta päätin jatkaa itsevarmasti alusta loppuun asti. Ja niinpä hyppäsin lennosta mukaan harjoituksiin jo tuolloin ensimmäisellä tapaamisella. Koko porukka on aivan mahtava ja tunsin olevani tervetullut joten syytä epäröintiin ei ollut.
Hieman myöhemmin sain myös kuulla että ilmeisesti ”vein” Sniperin roolin Naomilta joka myöhemmin tyytyi Akamen pieneen mutta tärkeään osaan. Ja syyhän tähän oli yksinkertaisesti aika, Naomilla oli kesällä jonkin verran menoja joiden takia osallistuminen harjoituksiin oli rajallinen. Minä taas olin vapaa harjoittelemaan koko kesän ja syksyn. Ja vaikka Sniperin rooli ei olekkaan isoimpia musikaalissa, vaatii se silti hyvän määrän harjoittelua ja osallistumista.
Myöhemmin minut roolitettiin vielä Vuoristokoiraksi ja lopulta vielä Akakabutoksi.

Ginga Nagareboshi Gin
Tuttavallisemmin Hopeanuoli, oli myös osa minun lapsuuttani, vaikka en koskaan päässytkään näkemään suomidub versiota ihan kokonaan. Osittain sen takia että en koskaan itse omistanut hopeanuolta VHSsällä ja toiseksi olin jo silloin kauan sitten sitä mieltä että ”Hyi kauhee miten törkeen huono dubbi!
En nyt tietenkään vielä silloin tiennyt ollenkaan mistä hopeanuoli oli tullut tai mitä se oli. Niinkuin ei tiennyt kukaan VHSsiä omistavista kavereistanikaan. Muistan joskus jossain noukkineeni käteeni hopeanuoli mangan ja lukeneeni sen siltä seisomalta. En toki tiennyt silloin mikä on manga, mutta kerroin myöhemmin lukeneeni jotain hopeanuoli sarjakuvaa ja oli hauskaa kun kukaan ei uskonut. Koska Hopeanuolihan on lastenohjelma!
Lasten ohjelma juu. Näin on monikin kaverini sanonut kun kerroin missä vietän kesälomani viikonloput aina syksyyn asti. Itse muistan silloin lapsena ajatelleeni jotain ”Mikä on tämä julma mutta niin mielenkiintoinen ohjelma (jossa on törkeen huono dubbi) mutta anyway”. Että en sanoisi hopeanuolen olevan alunperin ajateltu 4-10vuotiaille katsottavaksi. Mutta ihmisillähän nyt on kuten aina niin kovia ennakkoluuloja ja mielipiteitä.
Itse olen katsonut suomidubista kauan sitten osan, ja tässä nyt n.2vuotta sitten tuli vaan mieleeni että ”Hei mikäs se joku koira-anime oli? Se mis oli huono suomidub? Hmm” Ja eikä aikaakaan kun sekä Ginga Nagareboshi Gin että Ginga Densetsu Weed oli molemmat katsottu originaaliversioina enkku subeilla kahteen kertaan.

”Kuuletteko tuon? Meitä ajetaan takaa!”
Vuoristokoirakohtaus oli mielestäni yksi erinomaisen hyvin onnistunut kokonaisuus. Ideanahan oli alunperinkin toteuttaa suht nopeatempoinen taistelukohtaus jossai tapahtuu paljon lyhyessä ajassa.
Minä olen vuoristokoira #2 ja toisena Akatoran kimppuun käyvä ruskea, raitakorva&häntäinen koira.
Minulle vuoristokoirakohtaus merkkasi kovan hahmovaihtotahdin alkamista. Edellisestä sniperkohtauksesta oli toki hyvin aikaa vaihtaa vuoristokoiraksi, jonka jälkeen me 3 yleisön puolelta lavalle hyökkäävää vuoristokoiraa kiersimme aulan kautta ihmisvilinän läpi ja pienen salin ovista sisään. Vuoristokoiran asussa kohtausta odotellessa alkoi jo pikkuhiljaa tässä vaiheessa tulemaan kuuma mutta tämä oli minulle vasta alkua. Vuoristokoirakohtauksen aloittama taistelutoiminta ei osaltani loppunut vielä siihen kohtaukseen vaan sen jälkeen minulla tosiaan oli kiire HETI vaihtaa Sniperiksi ja siitä sitten alkoikin suoraan seuraava taistelukohtaus Hopeanuoli vastaan Sniper.

                                                         ”Ajakaahan siis varovasti.”

Sniper Vs. Hopeanuoli
Sniperin roolin suurin kohokohta, jota oli erittäin jännä lähteä suunnitelemaan ja tekemään. Aloitimme kohtauksen suunnittelemisen Kibin kanssa jo hyvissä ajoin ja harjoittelimme sitä aina kun se oli mahdollista. Tämän kohtauksen harjoittelussa oli se olennainen ongelmapointti että Hopeanuolta tarvitaan aina jokapaikassa ja siksi kahden näyttelijän kohtaukselle ei voitu uhrata varsinaisista harjoituksista paljoa. Mutta siitä huolimatta pääsimme harjoittelemaan kohtausta hyvin ja suunnittelimme kohtauksen kohta kohdalta, kokeilemalla ja ideoimalla yhdessä. Kohtauksesta suunniteltiin alunperinkin mahdollisimman koiramaista fighttia. Palautteesta päätellen tämä onnistuikin hyvin.
Oma verrattaen vähäinen kokemukseni aihepiiriin liittyen sekä Kibin uskallus, luottamus ja liikunnallisuus olivat hyvin hyödyksi tätä kohtausta tehdessä.
Kohtausta oli erittäin hauska tehdä ja toteuttaa

Vuoristokoirakohtauksen jälkeen minulla oli kokonaiset pari minuuttia ennenkuin pitäisi olla taas Sniper, mikki päässä ja taistelemassa Hopeanuolta vastaan, mutta jotenkin tämä kaikki kävi yllättävän hyvin ja nopeasti ja ehdin jopa ihan hetken hengähtää ennen suurta kohtausta. Kohtaus sujui hyvin ja yleisön reaktio repliikkiini ”Hiljaa! Auttakaa minut ales täältä!!” Oli aivan loistava ja erinomaisen palkitseva. Mutta hahmonvaihtopaineet tässä vaiheessa olivat osaltani vasta alussa sillä seuraavaksi oli vuorossa Akakabuto.

ROAR! Akakabuto. Puvun sisällä ja ulkopuolella.
Sniper Vs. Hopsun jälkeen minulla oli hetki aikaa olla ja sitten alkaa työstämään Akakabutoa ylleni. Pienellä avustuksella puku olikin pian päälläni ja sitte kohti loppuhuipennusta.
Ilmeisistä syistä johtuen en puvun sisältä nähnyt kovin hyvin minnekkään joten lavalla oleminen oli sitä myöten jotenkin jännempää, hieman stressaavaakin. Pimeälle lavalle astuminen puvun kanssa oli yksi jännittävimmistä kokemuksista ikinä. Ja yleisön hurrauksesta päätellen puku teki jonkinmoisen vaikutuksenkin.

Akakabuton rakennus ja toteutus oli musikaalin näyttelemiskategorian ulkopuolella varmaankin se haastavin yksityiskohta, joka saatiin kasaan yllättävänkin hyvin loppujen lopuksi. Paikan päällä vielä lievänä ongelmana oli puvun kanssa kaatuminen ja nouseminen jota tulisin tekemään useampaankin otteeseen. Mutta saimme kuin saimmekin puvun kestämään ja pään pysymään kiinni puvussa. Kokeilin toki puvun kanssa kaatuilemista ja toimimista backstagella pariin otteeseen ennen esitystä.

Kun rakenteelliset onkelmat oli saatu alta pois enää oli jäljellä itse esitys. Ja siinä ainoaksi ongelmaksi nousi kuumuus puvun sisällä. Jonka pääsin kokemaan täysin vasta itse esityksessä. Ymmärtänette vuoristokoirakohtauksen ja Sniper.vs.Hopsun jälkeen olo oli jo valmiiksi hyvän lämmin ja ei siinä muuten mitään mutta Akakabuton puvun sisällä olo  alkoi käydä jo loppukohtauksen puolessa välissä aika tuskaisaksi. Siitä johtuen ”kuollut” -liikkuva Akakabuto. Vaikka Akakabutohan ei vielä tässä kohtaa ollut lopullisesti kuollut niin ikävästi jouduin toisen kerran kaatuessani ottamaan toisen käteni vasemmasta tassusta, raapimaan kutisevaa naamaani…
Muuten Akakabuto taisi onnistuakin aika hyvin. Itseäni jäi vain vaivaamaan pientä hämmennystä aiheuttaneet tekniset virheseikat kohtauksen aikana, mutta ainakin kokonaisuus toimi ja olen siihen tyytyväinen.
Kiitos Akakabuto vastaavalle Elinalle ja kaikille rakentamisessa mukana olleille kovasta työstä.
Ja jos ketään jäi mietityttämään. Niin loppukumarruksissa Sniper-Cross kumarrus Akakabuton pään kanssa oli minun yritykseni osoittaa credittiä puvun päävastaavalle, pukua päällä pitäneen osassa.

”Teknisiä ongelmia? Minun Hopeanuoli!musikaalissani?!”
Valitettavasti. Aiemminkin paljon todettu asiasta joten pidän oman vuodatukseni aiheesti lyhyenä. Mikit olivat törkeän hintaisia ja huonosti toimivia. Varmasti osittain myös siitä syystä että niitä ei päästy testaamaan ja säätämään läheskään tarpeeksi ennen esitystä. Lisäksi nimenomaan mikit oli varattu meille vain esityspäivälle joten periaatteessa kunnon testauksesta ja käytöstä myös perjantaina olisi kai pitänyt maksaa tuplahinta per mikki (:”you gotta be kidding me”) mutta Tampere-talon väki oli sentään sen verran kohtuullista että mikkeihin päästiin tutustumaan ja niitä SAATIIN edes testata jo silloin perjantaina.

Kaikki muut tekniset ongelmat koko aikana johtuivat täysin harjoituksen puutteesta, ja olen tyytyväinen että musikaali meni kuitenkin hyvin ja ääni & valo vastaavat ihmiset selviytyivät vaikeasta hommasta kunnialla. Kuitenkin ilmeisesti isompi osa porukasta oli esityspäivänä tutustumassa kohtauksien valo-ääni suunnitelmiin ja käsikirjoitukseen, ja sikäli kun perjantain harjoittelu pienessä salissa ei riittänyt meillekään Tampere-talolla. Siinä suhteessa kaikki onnistuivat erinomaisesti ja mitään isompaa ei sen puolesta käynyt.
Jännitys ja stressi oli korkealla ennen musikaalia ja vielä perjantain harjoituksissakin. Allekirjoittanut jopa backuppasi turhautumistaan hyvin tapojensa vastaisesti voimasanalla. Mutta hyvinhän siitä loppujen lopuksi selvittiin. Ja loppufiilikset olivat aivan legendaariset.

Kaverieni sanoin:
:”Noh miltä tuntu seistä backstagella odottamassa et esitys alkaa?”
:”Jännittiks?”
:”Oliko puhe selvää vai tärisyttikö liikaa ku piti mennä lavalle?”
Jännitys ennen esitystä. Melko coolina ja rauhallisena henkilönä sanon että ei perjantaina eikä lauantaina sillä tavalla kauheesti jännittänyt. Not at first anyway.. Esiintymis into sen sijaan oli kova.
Olo oli ihan cool aina siihen asti kun oltiin odottamassa openingia ja kuulosteltiin sisään tulevaa yleisöä. Joku myös tokaisi jotain että ”Siel on koko sali täynnä ihmisiä!” -Tässä vaiheessa alkoi jännitys tuntuakin. Mutta opening meni rutiinilla ja kun viimein päästiin ekaan kohtaukseen missä minä olin myös äänessä, olo oli jo hyvinkin itsevarma ja into päästä lavalle huipussaan. Siinä vaiheessa kun aloin huutamaan myöhässä saapuvalle Benin porukalle, kaikki jännitys katosi kokonaan ja jäljellä oli vain hyvä, itsevarma ja luontainen olo joka jatkui koko esityksen ajan.

:”Hopeanuoli!musikaali kiittää yleisöä!”
Esityksen jälkeen fiilikset olivat ansaitusti todella korkealla koko laumalla ja yleisön päätä huumaavat aplodit ja huuto palkitsivat varmasti jokaisen esiintyjän hyvin, kirjaimellisesti. Eli kiitos yleisölle joka oli kokoajan mukana, jo alusta asti ja ihan loppuun asti, parempaa yleisöä ei voi musikaali saada.
Musikaalin jälkifiilistely jatkui näin kivasti koko loppu conin ja myös seuraavat pari viikkoa.
Kiitos myös kaikille musikaalia kuvanneille, niin videoista kuin kuvista!

                                      ”*Lets just get this over with.*” -Sniper

Sniper kiittää ja kuittaa tähän raivoisaan repliikkiin.

”AAAAAAARRRHHH!!!”

KUVIA – Harjoituksien vauhtia!


Vauhdikkaita ja pötköttäviä kuvia menneistä harjoituksistamme.

 









Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!

Jo kuulet vuorten Mutsun, se taivaisiin kohoaa!

Tervehdys kaikille. Minä olen Neenee ja samalla laumas kuopus Minazuki, yksi Mutsun valtiaista. Minä liityin laumaan vain yksi kuukausi ja kolme päivää ennen esitystämme (eli 1.8.).  Olin jo Desuconin aikaan liittymässä musikaaliin, mutta sitten tuli aina jotain. Näin minä, Minazuki, liityin Ohun suuriin sotureihin!

Minä potkaisen teidät Mutsujen kanjoniin

Kaikki alkoi siitä, kun keväällä tutustuin DeviantArtissa rakkaaseen isoveljeeni Kisaragiin (Elina). Yhteinen rakkaus Beybladeen piti meitä yhteydessä lähes viikottain. Pian sen jälkeen huomasin Hopeanuoli!musikaalin mainosjulisteen Helsingin Fantasiapelien seinällä. Kiinnodtukseni heräsi, muttei tarpeeksi. Samoihin aikoihin Kisaragi kertoi minulle olevansa mukana tässä kyseisessä musikaalissa ja, että heiltä puuttui vielä pari Mutsua. Ja hupsistarallaa, minä kerroin voivani tulla mukaan. Sitten tulikin jo kesäkuu ja conit sen mukana.

Tapasin Kisaragin ensimmäistä kertaa Desuconin cosplaynäytöksen jälkeen. Hän oli tätä ennen kertonut musikaalin miitistä, joka pidettäisiin Desussa. (Tapasin KiBin ja aloin ylistämään häntä edellisen vuoden FFFightin mahtavasta taidosta. xD Voi minua..) Koska en muistanut, monelta miitti pidettiin, en päässyt tapaamaan laumaa.

Animeconissa ei miittiä nähtävästi ollut, mutta tapasin Kisaragin uudestaan. Sain myös tietää, että the one and only KiBi oli mukana musikaalissa. Ajattelin mennä juttelemaan hänelle musikaalista, mutten uskaltanut.

Viimeinkin päätimme Kisaragin kanssa, että tulisin käymään Ropeconiin. Tulin yksin (ja melkein eksyin) ja pääsin viimeinkin tutustumaan osaan laumasta. Tapasin Nanin (Hakuro), Rewen (Smith), Kiran (John), Visan (Sniper) ja Sensunkin (Oliver) nopeasti. Maanantaina oli tarkoituksena aloittaa treeniviikko, joten hätäisenä soitin isovanhemmilleni ja pyysin viikoksi paikkaa yöpyä.

 Ja niin Minazuki löysi laumansa! Kaikki kiitos kuuluu Kisaragille! Kiitos aniki!!

© Rewe

Ei näytä sataavan vähään aikaan

Kuukauden aikana sain kolme pienempää roolia Minazukin lisäksi. Olin random villikoira ja random Moss-koira. Pidin erityisesti vuoristokoirakohtauksesta, koska sain Visan ja Nanin kanssa hiipiä yleisön ohi. Olin se, joka kävi ensiksi Akatoran kimppuun. Aaaaw yeah. Melkein joka kerta harjoituksissa minua sattui johonkin. Milloin Reta (Akatora) löi kyynerpäällä rintaan, milloin tömahdin pepulleni liian rajusti, milloin heittäydyin niin, että polvi osui ikävästi lattiaan. Teen tosissani, kun kyse on näyttelemisestä. Virheitä ei saa näyttää. Ihme ja kumma, esityksessä minua ei sattunut yhtään!

 Kuten Myyllä (Wilson), minullakin oli ääni kadonnut sinä viikonloppuna. Tosin minulle se ei ollut yhtä paha, koska lausuin kaikki neljä replaani muiden kanssa samaan aikaan: ”MITÄÄH?!” ”Me olemme Mutsun Valtiaat!” ”NIIN JUURI!” ”MAHDOTONTA!!” ja tietenkin murinaa, ärinää, Mutsu pissistelyä ja ohhohohohohoho -naurua. Itseasiassa pidin äänestäni, kun Mutsu -nauroin. Kuulostin siltä, että olisin hypännyt suoraan jostain animesta.

© JiiBee Älkää kysykö asennostani. En itsekkään, tiedä mitä teen. :D

Kiivetkää seinää pitkin!

Minä opin Minazukista paljon. Hän on selvästi jonkin sortin lastenvihaaja, hän saa turpaan Akamelta, Mutsut ovat oikeasti hänen veljiään, hän on veljistään ketterin ja omistaa hyvän ponnistunvoiman sekä hänellä ei ole paljoa karismaa. Ohohohoho!

Kiitos laumalle, josta tuli toinen perheeni.

Kiitos teille, jotka tulitte katsomaan ja tuitte esitystämme. Kiitos korvaamattomasta tunteesta, kun seisoimme kumartamassa ja kiittämässä teitä raikuvien aplodien edessä.

Kiittäen, kumartaen ja hymyillen

          Neenee/Minazuki

Kuinka Fuji löysi rohkeutensa

Kun aloitin Hopeanuoli!musikaalissa, en tosiaankaan ollut se itsevarmimmasta päästä. Vaikka kävin ilmaisutaidon lukiota, en pitänyt muiden edessä esiintymisestä ja varsinkin laulaminen muiden kuullen ei ollut minulla millään tavalla miellyttävää. Olen todella itsekriittinen ja pelkään ennen kaikkea mokaamista ja itseni nolaamista. Päätin kuitenkin lähteä mukaan, sillä rakastan näyttelemistä, laulamista ja olen harrastanut animea ja mangaa kohta 10 vuotta. Kai se on riittävä peruste?

En päässyt koelaulutilaisuuteen päällekkäisen menon vuoksi, joten minulle annettiin mahdollisuus lähettää koelauluni sähköpostilla mp3:sena. Koelauluna oli ”Oi Ben” ja se pyydettiin lähettämään sekä acapella että taustanauhallisena versiona. Odotin vastausta useamman viikon, kunnes sain sellaisen; laulustani pidettiin ja minut toivotettiin tervetulleeksi ensimmäisiin harjoituksiin.

Jo ensimmäisellä kerralla tiesin haluavani naishahmon, joten varovasti toivoin Fujin roolia, vaikken tiennyt mitä se pitäisi sisällään. Olin iloinen saadessani roolin ja otin sen mukana tuoman lauluroolinkin iloisesti vastaan, vaikka jo silloin aloin jännittää mitä siitäkin tulisi. En ollut lainkaan varma laulustani, joten hermoilin kovasti. Kun sitten pääsin ensimmäistä kertaa laulamaan Tutun Hajun KiBin (Hopeanuoli) kanssa… No, sanotaanko että onneksi puoli vuotta harjoitusta teki tehtävänsä:

Ensimmäinen julkinen esitys muiden kuullen oli minulle aika hirveää; ääneni ei kantanut tuolloin lainkaan vaan oli hiljainen, tärisi enkä yltänyt korkeimpiin nuotteihin kuin täpärästi. Oli siis paljon parantamisen varaa… Onneksi pääsimme pian harjoittelemaan Rewen johdolla. Pikkuhiljaa laulu alkoi sujua ja olin erityisen ylpeä pikku Hopeanuolesta; hän harjoitteli kovasti ja oppi jopa laulamaan muutamassa kuukaudessa! Hän sai tarvitsemaansa rohkeutta ja olen hyvin ylpeä KiBin roolisuorituksesta Hopeanuolena.

Itse edelleen kamppailin itsevarmuuteni kanssa paljon. Minulle tarjottiin sooloa toisessakin laulussa, mutta ilmoitin etten halua sitä tehdä. En halunnut tuottaa enää enempää pettymyksiä muille. Onneksi tein näin, sillä kaksi minua paljon parempaa laulajaa hoitivat homman kotiin Openingissa. Kiitoksia siitä, Reta (Akatora) ja Pörrö (Kurotora)!

Jatkoin harjoittelemista, mutta en milloinkaan ollut tyytyväinen omaan suoritukseeni. En uskaltanut edes laulaa muiden kuullen, vaan lauloin jopa harjoitusviikonloppuina yksinäni tyhjässä salissa. Lopulta eräissä harjoituksissa Viv (Hyena) yllätti minut laulelemasta ja ehdotti että laulaisimme jotain yhdessä. Minulta löytyi iPodilta muutama karaokekappale, joista ensimmäisenä lauloimme yhdessä ”Hallelujahin”. Ensimmäistä kertaa minusta tuntui hyvältä laulaa jonkun kuullen ja Viv oli ihanan kannustava. Hänen ansiostaan aloin saada lisää rohkeutta ja jatkoin harjoittelemista ahkerasti. Kotona ääni vain ei tuntunut kulkevan lainkaan yhtä hyvin kuin harjoituksissa…

Lopullisen läpimurron oman itsetuntoni kanssa koin noin kuukausi ennen esityksissä, kun eräissä harjoituksissa Viv ja Lottis (Chutora) tutkiskelivat Lottiksen tuomia nuotteja. Huomasin siellä olevan ”Walking in the Air”:n nuotit ja kysyin saisinko kokeilla laulaa kappaletta klassisesti. Olin joskus kauan sitten kokeillut klassista laulua, mutta siitä oli vuosia aikaa. Silloin tajusin, että näin saan ääneeni voimaa ja ylsin korkeampiinkin nuotteihin vaivattomasti. Aloin hyödyntää tätä tekniikkaa laulaessani Tuttua Hajua. Yhtäkkiä ääneni tuntui kulkevan paremmin ja Lottiksen äänenavausneuvojen ansiosta aloin pikkuhiljaa uskoa, etten ehkä kuulostakaan niin pahalta.

Sitten viimein oli esityspäivä… En itse päässyt harjoittelemaan juurikaan mikrofonin kanssa ja minulle oli epäselvää saisinko sellaista ollenkaan ja mistä sellainen minulle tuotaisiin. Onneksi Tampere-talon akustiikka on mahtava ja varauduin jopa siihen, että joutuisin laulamaan ilman mikrofonia. Minua jännitti kamalasti kun olin lavalla, en osaa liikkua laulaessani mitenkään luontevasti ja se kyllä näkyi videoista.

Kohtaus kuitenkin sujui hyvin, mutta yleisön reaktio tuli minulle aivan yllätyksenä. Takahuoneessa vain pompin ympäriinsä adrenaalinin vuoksi enkä voinut uskoa että kaikki meni näinkin hyvin. Esityksen jälkeen lauluani tultiin kehumaan enkä vieläkään jaksa uskoa sitä, kuinka paljon laulustani loppujen lopuksi pidettiin. Haluan siis kiittää teitä kaikkia, jotka olette tukeneet minua matkani varrella ja auttaneet minua saamaan rohkeuteni takaisin. Kiitos! =)

Rakkain terveisin,

Fuji <3