Oūn vuorilla kaikui villikoiralauman voitokas ulvonta

(c) Isabella Fagerström

Hopeanuoli!musikaalin uusittu ja pidenetty versio esitettiin eilen sunnuntaina 15.07.2012 Animecon-tapahtumassa Kuopion musiikkikeskuksen konserttisalissa. Nyt ensimmäisiä kuvia on jo internetissä nähty ja Savon Sanomissa oli 13.7.  musikaalistamme artikkeli.

Kuvia & videoita ym. musikaalista meille saa jakaa Facebookin kautta, sähköpostilla ( hopeanuolimusikaali (at) live . fi ) tai vaikka tänne blogiin linkkaamalla. Kiitokset ihanalle yleisölle!

Musikaalin alku viivästyi hieman, joten loppupää sitten tuppasi myös venymään. Tästä Animeconille oli varuiksi jo huudeltu, mutta ainakaan minä en ole vielä tietoinen esityksen lopullisesta kestosta kaiken sen lava-adrenaliidin takia. Joitain pieniä viivytyksiä sattui muutamastakin (jokseenkin mikrofonin ym. kokoisesta) syystä, mutta se näkyivätkö ne yleisöön on sitten ehkä eri juttu.

Lauluja uudistetussa musikaalissa oli kaikkiaan kuusitoista, joista kahdesta oli reprise ja sitten Tuttu hajuhan on asia vielä erikseen. Kappaleet ovat saaneet kiitosta ja uusien kappaleiden sanat ovat tulossa pian verkkosivuillemme.

Kunniavieras Yoshihiro Takahashi (Hopeanuoli-sarjan luoja) kävi pyörähtämässä backstagellamme randomisti juuri ennen esitystä (tämä aiheutti hämmennystä muutenkin teatraalisen kaaoksen keskelle). Esityksen jälkeen sensei saapui uudelleen backstagelle, nyt ihan kunnolla meitä tervehtimään. Musikaalin pääjärjestäjänä tietenkin olin hirmuisen kiireinen ja koitin saada porukan siivoamaan backstagea ja laittamaan lavasteita kokoon – eli säntäilin vähän joka suuntaan asioita järjestellen. Ja kesken viiletykseni kuulin Myyn huutavan minua, pysähdyin ja katsoin olkani yli nähden Takahashin kasvot. Pakko myöntää, että pelästyin. Sitten säntäsinkin heti hakemaan lahjaamme Takahashi-senseille.

Lahjaan kuului leikekirja musikaalistamme. Leikekirjassa oli esittelysivut musikaalin hahmoista & näyttelijöistä (paljon valokuvia, japaniksi kirjoitetut lyhyet esittelypätkät), kappaleiden sanat japaniksi ja musikaalin elämänkaari kuvina – mukana oli kuvia ensimmäisitä koelauluista ja harjoituksista, piirrettyjä kuvia musikaalihahmoista, lavasteiden valmistuksesta (mm. Akakabuto, scrollit), maskeerauksesta, Traconin musikaalista, yhteiskuvia Takahashin kanssa, uuden version harjoituksista, sarjakuvia, maskeerauksista jne. Lisäksi omilla esittelysivuillamme ja muutamilla muilla sivuilla oli myös valokuvia omista lemmikeistämme ja musikaali lauman yhteisistä hetkistä. Lisäksi leikekirjassa oli paljon norsuja.

Tässä tehdään leikekirjaa Takahashille

Leikekirjan lisäksi annoimme senseille vihreän musikaalihupparin ja Komentaja dobermanni-fanipaidan. Takahashi tiedusteli lukumääräämme ja sanoi painattavansa Japanissa meille musikaalilaisille paidat. Olo oli tästä ehkä enemmän kuin otettu. ;;~;; Tämän jälkeen Takahashi signeerasi meille huppareita. Hopeanuolen esityspaistaankin tuli signeeraus ja sensei halusi vielä erikseen piirtää Kibille kuvan Hopeanuolesta signeerauksien + GINGA-tekstin kera. Kibi oli tästä suloisen hämillään – eteenkin kun ei tiennyt mitä Takahashi oli paperille kirjoittanut nimmarin lisäksi. Pienillä japaninkielen taidoillaan Kibi sai kuitenkin tietää, että teksti tosiaan oli GINGA.

Oli ilo huomata miten innoissaan ja mielissään Takahashi oli esityksestämme. Ja tämä ilo oli täysin molemmin puolista. Itse olin erittäin liikuttunut siitä, että sensei puhutteli minua roolinimelläni (Smith), kun kiitin hupparini signeereauksesta. Olin ainoa, jolle näin kävi. Tämä toi uskoni siihen, että ehkä roolisuoritukseni oli vastannut hahmoa hyvin, vaikka pelkäsin pahinta kun minulta ennen esitystä lähti ääni. Tästä voin ehkä kertoa lisää myöhemmin, jos siltä tuntuu…~

(c) Isabella Fagerström

Haluaisin kiittää kaikkia, jotka ovat olleet mukana tällä yhteisellä taipaleellamme – sitten yleisön puolella, laumassa, Animeconin puolesta, Kuopion musiikkikeskuksen puolesta, avustamassa, tukemassa tai muutoin. Musikaalin tekijöille tämä on ollut ainutkertainen ja upea kokemus ja olemme halunneet välittää samat fiilikset ylisön puolelle. Toivottavasti piditte musikaalistamme!

Musikaalin taltionti on tulossa tulevaisuudedda Youtube-kanavallemme.

Mainokset

Hopeanuoli!rakkaus!musikaali eli miten päästä pois friendzonelta

Ystävänpäivätervehdys Tampereelta!
 

Tänä vuonna minulla on erityinen syy olla onnellinen ystävänpäivänä ja siihen liittyy suurilta osin, mikäs muukaan kuin, Hopeanuoli!rakkaus!musikaali. Se on kertomus nuoresta pojasta, joka epäonnekseen on joutunut friendzonelle ja joka mestarietsivä Smithin kuonon ja eräiden tapahtumien ansiosta nousee Turkulaiseksi sankariksi ja saa ihailijoiltaan vessaharjan. Tässä teille siis ystävänpäivähöttöä tuutin täydeltä, olkaa hyvät.

Faktahan on, että en moneen vuoteen sietänyt edes ajatusta Kibistä poikaystävänä, syynä ehkä se että olimme jo niin hyvä parivaljakko. Jotenkin en vain pitänyt ajatuksesta yhtään. Juttuun olimme tulleet alusta asti aivan loistavasti ja oli ihan luonnollista että sain kuulla vihjailuja ties keneltä, mutta suutuin niistä aina. Pariutuminen Kibin kanssa oli ehkä kammottavin ajatus ikinä, pelkäsin sitä oikeasti. Kibi on poika ja ystävä vaan ei poikaystävä!

Ja sitten kävikin ilmi että Kibi tykkää minusta. Asia puhuttiin ja kuopattiin (mukamas) ja jatkettiin elämää, kunnes…

…tulin järkiini ja älysin mitä haluan mieheltä. Siihen vaaditiin yksi sekava seurustelusuhde ja kaksi vuotta kunnes kauhukseni/ilokseni huomasin että ei hitto, ihastuinko MÄ Kibiin! Näimme toisiamme tavallista enemmän juurikin musikaaliharjoituksissa ja tässä vaiheessa Hopeanuoli!rakkaus!musikaali saakin alkunsa kun mestarietsivä Smith (aka Rewe) vainuaa että ilmassa on jotain muutakin kuin raavaiden uroiden hikeä rankan treenin jälkeen.
Image

Alkoi aika jolloin Smith lähti liikkeelle hienovaraisesti kuulostellen molempia osapuolia. Hän valoi toivoa jo hieman luovuttaneeseen Kibiin ja rohkaisi minua kun mietin mahtaako Kibi enää pitää minusta. Joinakin aikoina hän saattoi saada meiltä molemmilta epätoivoisia viestejä samaan aikaan. Tilanne alkoi valjeta pikkuhiljaa molemmille osapuolille. Eräänä yönä kun me kaikki nukuimme Rewen sängyssä, Kibi oli ensin silittänyt Reweä ja sitten, ensimmäistä kertaa ikinä, hän silitti minua. Tuntui kuin koko kehoni olisi vain täyttynyt kysymyksistä ja ajatuksista, toiveista. En pystynyt saati halunnut liikkua. Emme puhuneet asiasta jälkikäteen vaikka molemmat taisivat tietää jo mistä tuuli.

Ja sitten Desucon 2011 tuli ja yön pimeinä tunteina minulle kuukausien, Kibille noin kahden vuoden odotuksen jälkeen vihdoin pariuduimme järvenrannassa. Harjoituksissa aluksi ihastutimme, sitten vihastutimme kun joka välisssä tunkeuduin Kibin lähelle. Se oli tavallaan kuitenkin todella onnekasta aikaa suhteen kannalta, näimme toisiamme joka viikko esitykseen asti. Siitä eteenpäin alkoikin melkoinen koetus Tampere-Turku-välimatkan ja yo-kokeiden kanssa, mutta pian ollaan onneksi jo voiton puolella. Kyllä rakkaus kolhuja kestää.

Image

Tarinan opetus onkin että oli tilanne miten epätoivoinen tahansa, aina on toivoa! Ymmärrettävästi liikaa ei kannata kuitenkaan takertua. Kuitenkin, joskus sinnikkyys palkitaan ja vaikka seurustelu ei todellakaan ole vain ruusun terälehtiä ja ihania hetkiä niin lopussa kiitos seisoo. Ja niinhän se tekee; kiitos Rewelle kahden hengenheimolaisen yhteensaattamisesta!

Hyvää ystävänpäivää jokahauvalle toivottelee Hakuronne!

Image

Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!

Jo kuulet vuorten Mutsun, se taivaisiin kohoaa!

Tervehdys kaikille. Minä olen Neenee ja samalla laumas kuopus Minazuki, yksi Mutsun valtiaista. Minä liityin laumaan vain yksi kuukausi ja kolme päivää ennen esitystämme (eli 1.8.).  Olin jo Desuconin aikaan liittymässä musikaaliin, mutta sitten tuli aina jotain. Näin minä, Minazuki, liityin Ohun suuriin sotureihin!

Minä potkaisen teidät Mutsujen kanjoniin

Kaikki alkoi siitä, kun keväällä tutustuin DeviantArtissa rakkaaseen isoveljeeni Kisaragiin (Elina). Yhteinen rakkaus Beybladeen piti meitä yhteydessä lähes viikottain. Pian sen jälkeen huomasin Hopeanuoli!musikaalin mainosjulisteen Helsingin Fantasiapelien seinällä. Kiinnodtukseni heräsi, muttei tarpeeksi. Samoihin aikoihin Kisaragi kertoi minulle olevansa mukana tässä kyseisessä musikaalissa ja, että heiltä puuttui vielä pari Mutsua. Ja hupsistarallaa, minä kerroin voivani tulla mukaan. Sitten tulikin jo kesäkuu ja conit sen mukana.

Tapasin Kisaragin ensimmäistä kertaa Desuconin cosplaynäytöksen jälkeen. Hän oli tätä ennen kertonut musikaalin miitistä, joka pidettäisiin Desussa. (Tapasin KiBin ja aloin ylistämään häntä edellisen vuoden FFFightin mahtavasta taidosta. xD Voi minua..) Koska en muistanut, monelta miitti pidettiin, en päässyt tapaamaan laumaa.

Animeconissa ei miittiä nähtävästi ollut, mutta tapasin Kisaragin uudestaan. Sain myös tietää, että the one and only KiBi oli mukana musikaalissa. Ajattelin mennä juttelemaan hänelle musikaalista, mutten uskaltanut.

Viimeinkin päätimme Kisaragin kanssa, että tulisin käymään Ropeconiin. Tulin yksin (ja melkein eksyin) ja pääsin viimeinkin tutustumaan osaan laumasta. Tapasin Nanin (Hakuro), Rewen (Smith), Kiran (John), Visan (Sniper) ja Sensunkin (Oliver) nopeasti. Maanantaina oli tarkoituksena aloittaa treeniviikko, joten hätäisenä soitin isovanhemmilleni ja pyysin viikoksi paikkaa yöpyä.

 Ja niin Minazuki löysi laumansa! Kaikki kiitos kuuluu Kisaragille! Kiitos aniki!!

© Rewe

Ei näytä sataavan vähään aikaan

Kuukauden aikana sain kolme pienempää roolia Minazukin lisäksi. Olin random villikoira ja random Moss-koira. Pidin erityisesti vuoristokoirakohtauksesta, koska sain Visan ja Nanin kanssa hiipiä yleisön ohi. Olin se, joka kävi ensiksi Akatoran kimppuun. Aaaaw yeah. Melkein joka kerta harjoituksissa minua sattui johonkin. Milloin Reta (Akatora) löi kyynerpäällä rintaan, milloin tömahdin pepulleni liian rajusti, milloin heittäydyin niin, että polvi osui ikävästi lattiaan. Teen tosissani, kun kyse on näyttelemisestä. Virheitä ei saa näyttää. Ihme ja kumma, esityksessä minua ei sattunut yhtään!

 Kuten Myyllä (Wilson), minullakin oli ääni kadonnut sinä viikonloppuna. Tosin minulle se ei ollut yhtä paha, koska lausuin kaikki neljä replaani muiden kanssa samaan aikaan: ”MITÄÄH?!” ”Me olemme Mutsun Valtiaat!” ”NIIN JUURI!” ”MAHDOTONTA!!” ja tietenkin murinaa, ärinää, Mutsu pissistelyä ja ohhohohohohoho -naurua. Itseasiassa pidin äänestäni, kun Mutsu -nauroin. Kuulostin siltä, että olisin hypännyt suoraan jostain animesta.

© JiiBee Älkää kysykö asennostani. En itsekkään, tiedä mitä teen. :D

Kiivetkää seinää pitkin!

Minä opin Minazukista paljon. Hän on selvästi jonkin sortin lastenvihaaja, hän saa turpaan Akamelta, Mutsut ovat oikeasti hänen veljiään, hän on veljistään ketterin ja omistaa hyvän ponnistunvoiman sekä hänellä ei ole paljoa karismaa. Ohohohoho!

Kiitos laumalle, josta tuli toinen perheeni.

Kiitos teille, jotka tulitte katsomaan ja tuitte esitystämme. Kiitos korvaamattomasta tunteesta, kun seisoimme kumartamassa ja kiittämässä teitä raikuvien aplodien edessä.

Kiittäen, kumartaen ja hymyillen

          Neenee/Minazuki