2. luukku

Eläinten oikeuksien ajajia, eri järjestöjen kuukausilahjottajia, kasvissyöjiä, lintuharrastajia, luonnossa reippailijoita, kodittomien eläinten auttajia, lemmikinomistajia, luonnon tilasta huolehtivia… Musikaalimme koostuu hyvin eläin- ja luontoystävällisestä porukasta. Joulu ei kuitenkaan ole luonnolle paras mahdollinen juhla, sillä lisääntynyt tavaroiden ostelu kuormittaa todella paljon. Kuinka monta oikeasti sinulle tärkeää tavaraa sait viime jouluna? Entä sitä edellisenä?

Itse olen monena vuonna yrittänyt välttää turhan tavaran saannin sanomalla, etten tarvitse lahoja. Pientä edistystä on tapahtunut, mutta tavaraa tulee silti ihan liikaa. Läheistä ihmistä olisi kiva muistaa, mutta miten tehdä se aiheuttamatta itse toiselle samaa tilannetta?

hakuroluukku
Hakuro suosittelee siis aineetonta lahjaa! Sellaisen avulla voi tuoda hyvää mieltä, jopa useammalle kerralla, luontoa säästäen. Pääideana on se, että lahja tuottaisi elämyksiä ja iloa saajalleen, eikä nurkkiin jäisi pyörimään turhaa tavaraa ja paperiroskaa.
Alla muutamia lahjavinkkejä, toivottavasti helpottavat mahdollista joulustressiänne : )

Aineeton lahja voisi vaikkapa olla…

  • lippu esim. elokuviin tai konserttiin.
  • lahjakortti esim. kylpylään tai hierontaan.
  • työväenopiston, tai jonkun vastaavan, kurssi. Useilla työväenopistoilla on laaja valikoima: kielikursseja, käsitöitä, kirjoittamista, liikuntaa, teatteria… Eivätkä hinnatkaan ole pahoja!
  • Kirkon ulkomaanavun toisenlainen lahja, voit lahjoittaa vaikkapa vuohen sitä tarvitseville. Myös pienet lahjoitukset eri hyväntekeväisyysjärjestöille ovat jees. Tuskin kukaan valittaa hyväntekeväisyyslahjasta? : )
  • itsetehty maalaus, piirrustus, koru… tai mitä ikinä keksitkään!
  • avunanto esim. siivous ja korjaustyöt.
  • …jos päädyt kuitenkin ostamaan tavaralahjan, varmista, että se on kestävä ja että saaja oikeasti tarvitsee sitä ; ) Myös pienyrittäjien ja harrastelijoiden tukeminen on pop!

Lopuksi haluan vielä toivottaa kaikille hyvää joulua ja kiittää fanejamme palautteesta ja piirrustuksista. Ne ovat parhaita lahjoja, mitä toivoa saattaa : )

Rock on!
Nani/Hakuro

ps. Alla pari linkkivinkkiä kiinnostuneille :3 Googlettamalla näitä löytyy vielä lisää vaikka millä mitalla!
http://www.toisenlainenlahja.fi/fi/
http://joulu.hsy.uxi.fi/

Mainokset

Hopeanuoli!rakkaus!musikaali eli miten päästä pois friendzonelta

Ystävänpäivätervehdys Tampereelta!
 

Tänä vuonna minulla on erityinen syy olla onnellinen ystävänpäivänä ja siihen liittyy suurilta osin, mikäs muukaan kuin, Hopeanuoli!rakkaus!musikaali. Se on kertomus nuoresta pojasta, joka epäonnekseen on joutunut friendzonelle ja joka mestarietsivä Smithin kuonon ja eräiden tapahtumien ansiosta nousee Turkulaiseksi sankariksi ja saa ihailijoiltaan vessaharjan. Tässä teille siis ystävänpäivähöttöä tuutin täydeltä, olkaa hyvät.

Faktahan on, että en moneen vuoteen sietänyt edes ajatusta Kibistä poikaystävänä, syynä ehkä se että olimme jo niin hyvä parivaljakko. Jotenkin en vain pitänyt ajatuksesta yhtään. Juttuun olimme tulleet alusta asti aivan loistavasti ja oli ihan luonnollista että sain kuulla vihjailuja ties keneltä, mutta suutuin niistä aina. Pariutuminen Kibin kanssa oli ehkä kammottavin ajatus ikinä, pelkäsin sitä oikeasti. Kibi on poika ja ystävä vaan ei poikaystävä!

Ja sitten kävikin ilmi että Kibi tykkää minusta. Asia puhuttiin ja kuopattiin (mukamas) ja jatkettiin elämää, kunnes…

…tulin järkiini ja älysin mitä haluan mieheltä. Siihen vaaditiin yksi sekava seurustelusuhde ja kaksi vuotta kunnes kauhukseni/ilokseni huomasin että ei hitto, ihastuinko MÄ Kibiin! Näimme toisiamme tavallista enemmän juurikin musikaaliharjoituksissa ja tässä vaiheessa Hopeanuoli!rakkaus!musikaali saakin alkunsa kun mestarietsivä Smith (aka Rewe) vainuaa että ilmassa on jotain muutakin kuin raavaiden uroiden hikeä rankan treenin jälkeen.
Image

Alkoi aika jolloin Smith lähti liikkeelle hienovaraisesti kuulostellen molempia osapuolia. Hän valoi toivoa jo hieman luovuttaneeseen Kibiin ja rohkaisi minua kun mietin mahtaako Kibi enää pitää minusta. Joinakin aikoina hän saattoi saada meiltä molemmilta epätoivoisia viestejä samaan aikaan. Tilanne alkoi valjeta pikkuhiljaa molemmille osapuolille. Eräänä yönä kun me kaikki nukuimme Rewen sängyssä, Kibi oli ensin silittänyt Reweä ja sitten, ensimmäistä kertaa ikinä, hän silitti minua. Tuntui kuin koko kehoni olisi vain täyttynyt kysymyksistä ja ajatuksista, toiveista. En pystynyt saati halunnut liikkua. Emme puhuneet asiasta jälkikäteen vaikka molemmat taisivat tietää jo mistä tuuli.

Ja sitten Desucon 2011 tuli ja yön pimeinä tunteina minulle kuukausien, Kibille noin kahden vuoden odotuksen jälkeen vihdoin pariuduimme järvenrannassa. Harjoituksissa aluksi ihastutimme, sitten vihastutimme kun joka välisssä tunkeuduin Kibin lähelle. Se oli tavallaan kuitenkin todella onnekasta aikaa suhteen kannalta, näimme toisiamme joka viikko esitykseen asti. Siitä eteenpäin alkoikin melkoinen koetus Tampere-Turku-välimatkan ja yo-kokeiden kanssa, mutta pian ollaan onneksi jo voiton puolella. Kyllä rakkaus kolhuja kestää.

Image

Tarinan opetus onkin että oli tilanne miten epätoivoinen tahansa, aina on toivoa! Ymmärrettävästi liikaa ei kannata kuitenkaan takertua. Kuitenkin, joskus sinnikkyys palkitaan ja vaikka seurustelu ei todellakaan ole vain ruusun terälehtiä ja ihania hetkiä niin lopussa kiitos seisoo. Ja niinhän se tekee; kiitos Rewelle kahden hengenheimolaisen yhteensaattamisesta!

Hyvää ystävänpäivää jokahauvalle toivottelee Hakuronne!

Image

Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!

Hennosta neidosta karhukoirien kärkeen – tarina Hakuron takaa

Ho ho Hokkaido! Pohjoisen poika tervehtii teitä. Ajattelin (ja Rewe vaati! Kesken koulupäivän!) kirjoitella vuorostani tänne Hopsu!blogiin. Nimeni on Nani (tai Oona) ja roolihahmojani olivat hurrrrmaava Hakuro ja ”se pilkku joka kuoli kaks kertaa”. :D

Ajattelin korkata tämän ensimmäisen Hopsu!blogikirjoitukseni kertomalla hieman miten päädyin esittämään Hakuroa. Minut, pieni pelokas tyttö, jota ei edes viiden vuoden teatterikokemus pelasta epävarmalta olemukselta ja hiljaiselta ääneltä, tuupattiin Hokkaidon kovimman koiraan saappaisiin. Miksi?

En muista koska kuulin ensimmäisen kerran Hopeanuoli!musikaalista, minä vain olin kuullut siitä. Halloweenina 2010 olin ES Halloweenissa ja Rewe siellä pyysi minua mukaan. Olin epävarma mukaanlähtemisen suhteen vaikka rakastan esiintymistä ja kaikenlaisia projekteja, sillä olin viimeksi katsonut Hopeanuolta penskana enkä oikein tiennyt siitä mitään. Lisäksi en osaa laulaa ja tanssikin sujuu kehnonlaisesti joten kaihdoin vähän ajatusta musikaalista, näytelmät ovat vahvempaa osa-aluettani. Rewe kuitenkin sanoi, että mukaan voi tulla myös puherooliin. Viimeinen silaus oli se, kun Rewe vei minut kylppäriinsä kertomaan salaisuuden: ”Kibi on ehkä meidän Hopeanuoli.” Lupauduin heti mukaan, sillä tiesin että jos ystäväni Kibi olisi mukana, musikaalista tulee eeppinen. (Joillekkin nimi Pikku-Ninja FFFighteista voi kertoa enemmän. ;3)

Olen pitkänmatkanhauva kuten Hakurokin.

Koeulvonnoissa minä en ollut harjoitellut Oi Beniä koska hain puherooliin. Mokomat pistivät minut kuitenkin laulamaan Suolilievelaulun (olin ollut mukana sanoittamassa sitä, joten tunsin kappaleen entuudestaan). Ensimmäiseksi minulle kaavailtiinkin Akatoraa/tiikeriveljestä koska Suolari oli enimmäkseen ”huutobiisi” eikä siinä olisi tarvinnut osata laulaa (kuulemma lol, nyt olen eri mieltä). Reta ja Pörrö kuitenkin napsaisivat Akan ja Kuron roolit ja minulta kysyttiin osaisinko huutaa ”Ho ho Hokkaido!”. Hieman ulapalla aloin huutamaan sitä Rewen ja muiden kanssa ja näin minut ristittiin Hakuroksi.

…siis KENEKSI?

En ollut kuullutkaan koko koirasta, en edes tiennyt ulkonäöltä, koska suomiversiosta mokoman esittäytyminen oltiin leikattu kokonaan pois! Siitä alkoikin melkoinen tutkiminen mihin sisältyi koko Hopeanuolen katsominen maratoonina eräs harjoituskerta, muutama ajatuskartta ja paljon Gingapediaa ja Googlea. Lopulta minulla oli jonkinsortin käsitys hahmosta joka oli samalla kovan luokan koiras että hieman erikoinen tapaus. Eikä tarvinnut laulaa. Täydellistä.

Sitten lähtikin hahmon kehitys liikkeelle ja ensimmäinen korjattava asia oli puhe. Minulla on aika tyttömäinen, paikkapaikoin kimittävä ääni joten minua pyydettiin puhumaan hieman matalampaa. Myös Hakuron kuuluisaa naurua lähdettiin harjoittelemaan ja olin epävarma sen kanssa aika pitkälle asti. Kun lopulta ajattelin että rooli alkaa sujua (ja sitä oltiin jopa kehuttu luonnerooliksi) katsoin minusta kuvatun videon ja petyin aika pahasti. Olen jokseenkin itsekriittinen ihminen ja roolisuoritukseni ei yltänyt läheskään sille tasolle mille olisin sen halunnut. Siitä lähtikin pohdinta, miten saisin karsittua luontaisen epävarmuuteni ja muutettua sen uskottavaksi äijäksi. En halunnut näyttää pikkutytöltä joka esittää Hakuroa, halusin OLLA Hakuro.

Alunperin käsikirjoituksessa ei ollut Hokkaido-tervehdystä ollenkaan ja esitin toiveen että se voitaisiin lisätä. Kun Rewe sitten kertoi visiostaan että Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan oli reaktio enemmän tai vähemmän ”AAAAAAAAA EIIII ÄÄÄ” koska olin kovin ihastunut Kibiin tuohon aikaan. Sneaky Rewe! Ystävyytemme Kibin kanssa sai kuitenkin käänteen kun vihdoista viimein pariuduimme Desuconin yössä joten siinä meni sitten kainostelu ja kohtaus saatiin toimimaan. Hopeanuoli!rakkaus!musikaalista voisinkin kirjoitella Kibin kiusaksi lisää myöhemmin ;)

Lopulta kun aloimme käymään loppupään kohtauksia enemmän sain työstettyä rooliani lisää ja viimeisen silauksen antoi peruukki ja vaatteet. Pystyin heti eläytymään huomattavasti paremmin ja lopputulokseen olen enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Ennen esitystä minulle tuntematon ihminen katsoi minua hyvin pitkään ja epäuskoisesti kun kerroin roolihahmoni; suloinen tyttö urheana uroona? Ulkonäkö voi pettää. Esityksessä ystäväni ihmettelivät muutosta. ”Ei toi voi olla Oona.”

Hakuro on minulle hyvin tärkeä rooli. Vaikken ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen, sain silti nauttia oman kehitykseni seuraamisesta. Hakuro oli ensimmäinen rooli josta oikeasti sain palautetta. Viiden vuoden aikana olen saanut kuulla tasan kolmea kommenttia; ”Olit söpö”, ”Olit ihan paska” ja ”Olit hyvä” (viimeisin aina äidin suusta).

Musikaaliprojekti oli hyvin kehittävää ja ehdottoman hauskaa aikaa. Toivon, että tämä ei loppuisi tähän ja saisin esittää Hakuroa vielä jatkossakin – ja entistä paremmin!

© Ville Karvonen

Älkääpä antako periksi, Hakuro kiittää ja kuittaa tältä erää.

Nani
i am precious