Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!

Mainokset

Hyena herkkuja saa

Hei kaikki! (surullisenkuuluisa aloitus) Olen Viv, näyttelen Hopeanuoli!musikaalissa Hyenaa ja Hazukia. Olen 17 vuotias ja asustan pk-seudulla. Harrastuksiini lukeutuu laulaminen, tanssiminen (toistaiseksi vapaa-ajalla, yritän saada aikaiseksi tunnillemenoa), cosplay, teatteri ja roolipelaaminen. Tykkäilen myös suuuuuuresti luovasta kirjoittamisesta. Kyllä, minulla on karvainen turri kotona, oikein ihana ja suloinen röhkivä pieni possukkainen. Reilu vuosi ja 27kg on tuo Englanninbulldoggi :)

Päädyin Hopeanuoli!musikaaliin sitä kautta, että olin jo tuntenut pääjärjestäjät Rewen (Smith) ja Kiran (John) etukäteen. Näin Kiran Facebook- ilmoituksen koelauluista joskus marraskuun 2010 aikaan. Kartan aikalailla koe-esiintymisiä ja kaikenlaisia pääsykoetilanteita, joten heitin kommentilla ympäripyöreän vastauksen “Voisin ehkä tullakin.” Lopulta löysin itseni Espoosta, ensimmäisistä koelauluista.

Sain heti koelaulujen päätteeksi tietää roolini olevan Hyena. Voin paljastaa salaisuuden, etten ollut tuolloin katsonut Hopeanuolta loppuun, tai ainakaan hahmona Hyena ei soittanut minkäänlaisia kelloja. Iloisesta reaktiostani suurin osa oli siis oikeasti hämmennystä. Kotona taisin googletella hahmoa ja katsoa millaista roolia minulle oltiin lykkäämässä. Olin erittäin onnellisesti yllättynyt, että saisin pahishahmon näyteltäväksi, koska en halunnut missään nimessä puhtoista pulmusta osakseni. Prinsessat oli nähty, koettu, näytelty ja siirretty jo mappiin Ö. Onneksi kuitenkaan Hopeanuolesta ei löydy prinsessaa nimeksikään.

Mutta oikeasti, pahis?! Minulle? Oih, ihanaa! Okei, myönnettäköön, että Hyena ei ehkäpä ole pelottavimmasta (lue: uskottavimmasta) päästä. Mutta hahmona mielettömän mehukas näyteltävä.

© Rewe Fagerström

Treenien alkaessa tuntui oman paikan löytäminen hieman haastavalta. Olen isoissa ryhmissä aina alkuksi huuli pyöreänä, että “öh. Mitä mun oikeen pitäis tehdä jos mä seison tässä niin en oo varmaan kenenkään tiellä AI anteeks…”. Hämmentävää oli kuitenkin se, että samaan laumaan oli ajautunut hauvoja, joiden kanssa en uskonut pitävän syvempää kontaktia, kuin deviantART- watchaus (mainittakoon tässä meidän Akatora eli Reta. Oltiin hengattu Animeconissa 2009, mutta suurempaa yhteydenpitoa ei olla pidetty ennen musikaalia). Istuin Elinan (Kisaragi) vieressä ja yritin keksiä itsestäni jotakin kiinnostavaa kerrottavaa.

Ja voi kyllä, kun koreografioita oltiin jakelemassa, että kuka haluaa tehdä mitä, niin halusin ehdottomasti tehdä Saaran (tausta-apu) kanssa yhden tai kaksi. Näytöksen FAIJA!- koreografia on meidän käsialaamme, mutta lauma autteli sitten, kun laitettiin koreota käytäntöön ja muutama liike muutettiin.

Oli kovinkin pöllähtänyt fiilinki ensimmäisten treenien jälkeen, mutta ajattelin, että tässä vaiheessa ei vielä tiedä mitään. Ensimmäiset Facebook- kaveruudet hyväksyttiin, ellei niitä jo oltu hyväksytty koelaulujen aikaan.

Seuraavien kuukausien (lopputalvi-kevät) ja niiden sisältämien treenien aikana välttämättäkin höpinöi hauvojen kanssa, tutustui ja hengasi joko isommalla porukalla tai pienemmällä ryhmällä. Kun porukassa on tarpeeksi papupatoja, saa hiljaisemmatkin avoimemmiksi. Aloin löytämään paikkaani ja tunsin oloni paremmaksi porukassa. Näillä nurkilla taisi myös yleistyä käsite, että Hyena on lauman yleinen ‘narttu’. Tämä inside liittyy siihen, että vihaan suuresti sitä, kun minua hierotaan, mutta tykkäilen hieroa muita. Joten saatoin vain kävellä huoneeseen ja kysyä “Kuka haluu, et hieron?” ja uskokaa tai älkää, aina nousi tassu tai kolme.

Desuconista olimme kyselleet esiintymispaikkaa, mutta ei tapahtuma ottanutkaan meitä, mikä ketutti monia. Olin kyllä salaisesti siitä hieman iloinenkin, koska kyseeseen tulisi nyt lisäaika, joka oli auttamattoman tarvittua.

Kesällä erityisesti kaikki loksahti (omasta näkökulmastani) paikalleen. Saattoi johtua treenien määrästä, Traconin varmistamasta paikasta, treenitiloista ja entistä tiiviimmästä ryhmähengestä. Henki vain vahvistui vahvistumistaan, kun oli enemmänkin oletus kuin poikkeus, että treenien jälkeen on hengausta (= sitä yleistä höpinää ja kontaktia, joka yritetään mahd. hyvin jättää treeneistä pois ruokataukoa lukuunottamatta). Rewen ja Kiran boxi oli usein hengauspaikka johtuen siitä, että hirrrrmuisen moni pitkän matkan koira siellä yöpyi. Tämä toisaalta mahdollisti käsitteen ‘kollektiivinen ruoka’ yleistyminen ja sen, että iltamyöhään saatettiin vain nauttia mukavasta seurasta.

Pikkuhiljaa treenien tahti kiristyi. Viimeistään Munkkivuoren treenien alkaessa, alkoi homma olla about kasassa. Saatiin viimeisetkin tyhjät ja tärkeät roolit täytettyä, joka oli stressin helpotus, voi luoja kyllä! Kaikkein paras täyttö oli BEEEEEEEN, joka oli aiheuttanut ison päänvaivan, koska rooli on merkittävä (Ja niin upea Ben meille päätyikin!)

JA OIH SNIPER-HERRANI myös koki muutaman vaihdon matkan aikana, mutta olen erittäin tyytyväinen viimeisimpään malliin :)))

© Ville Karvonen

Munkkivuoressa oli mukavat, tosin hieman ahtaat ja kesällä kuumat tilat, mutta kelpasivat silti mainiosti. Viimeiset kuukaudet (eli ömm. Heinä-elo?) käytiin uupuvia osasia, hiottiin ja viilattiin sekä koreografioita, kohtauksia kuin myös pilkkua ja pohdiskeltiin visualisia seikkoja. Norsupiireissä alkoi nousta esille ensin “Hei enää kuukaus esitykseen!”, sitten “Enää pari viikkoo!” ja aina vain väheni. Jännitys kupli, ainakin omassa vatsassani.

Olin huolissani vasemman käteni kunnosta esityksessä. En ollut taistelukohtauksessa ollenkaan (ellette nyt sitä säälittävää nykimistä Sannia (Jaguar) vastaan laske taisteluksi), mutta kyynärpääni oli reistaillut ahkeraan, ja leikkauksen ajankohta oli suuri kysymysmerkki. Pystyin vain toivomaan, ettei se menisi Traconin kanssa päällekkäin. Lopulta paljastui, että minut leikattaisiin viikko esityksen jälkeen. Tämä on siis Hyenan mystisen siteen syy, mutta yritin välttää suuremmat vauriot.

Rehellisesti?

Esitys oli huippua hommaa.

Lauma on mahtava ja toinen perheeni.

Tracon oli jotain hienoa.

Tämä matka, tämä, hyvät uroot ja naaraat, TÄMÄ on ollut jotain pirun eeppistä.

En voi sanoa muuta kun, että Takahashin, yleisön ja meidän reaktiot on saaneet pään pyörälle. Minä rakastan meidän laumaamme. Me olemme upeita, vahvoja, voittamattomia ja meillä on suuret sydämet.

Mitä meillä on, on jotain erityistä.