Alun ihme ja takaisin lähtöruutuun!

966554_10151602732058630_1494877965_o

Kuva ei välttämättä liity täysin tapaukseen.

Musikaalin maalailun kappaleellisesti aloitti ”Oi Ben”. Taustakappaleen virkaa toimitti Ginga Nagareboshi Ginin soundtrackin ”Across the sea”, jonka moni varmasti muistaa soineen Hopeanuoli animen kohdassa, jossa koirat ovat saapuneet meren äärelle. Tämän voisi päätellä myös nimestä, mutta meille se oli elintärkeää, että se soi juurikin siinä. Nostalgian arvo painoi mittakupissa huomattavalla tavalla. Alkuhahmotteluna olimme listanneet mitkä kappaleet sopisivat mihinkin kohtaan, pohjaten suunnitelmaa pitkälti animeen.

Oli taasen suhteellisen myöhäinen ilta, vaikkakin syksyllä illat ovat pitkiä ja pimeitä, joten saattoihan se olla aikaisempikin ajankohta. Mutta! Olimme Saaran kanssa istuutuneet pöydän ääreen, jolla oli ainakin paperia, kyniä, tietokone, kaiuttimet ja jossain vaiheessa myös ES-energiajuomaa (lasissa tai tölkissä). Vähän siinä pähkäilimme, että miten asia nyt pannaan alulle ja mitä oikeastaan teemme ja miten. Aloimme kuunnella kappaletta. Mielienperukoilta alkoi hipsiä esiin sanoja, jotka sopisivat melodiaan ja kappaleen kerronnallisuuteen. Väsyneenä ja energiajuomaan nojaten saavutimme väsymyksen ja valveillaolon jännittävän olotilan, jonka tulosta nimitimme niin, että ”ES puhui meille”. Ideoita pulppusi ja kuulosti että sanat olisivat jo olleet kappaleessa, kun me sitten vain kirjoitimme ne paperille ylös.

Esikoisen valmistuttua aloimme työstämään useaa kappaletta samaan aikaan, sillä aina kun yhteen kyllästyi ja ideoita ei löytynyt pystyimme nappaamaan toisen ja käyttämään kaiken ajan hyväksemme. Halloweenin aikaan työstyivät Faija!, Suolilievelaulu ja Opening.

Mutta siitä onkin jo kauan…

Tämä kaikki tapahtui vuonna 2010, vaikka pilkkua viilaten voi mainita, että osa kappaleista valmistui seuraavan vuoden puolella kevättalvesta. Siitä on jo siis jokunen tovi, mutta silti niitä hetkiä on hyvä muistella. Itselläni heräsi vasta nyt oivallus siitä, että satuin työskentelemään 2010 kevättalvesta erään tv-tuotannon parissa, johon liittyi vahvasti musikaalisuus. Antoiko työskentely Kuorosodan bäkkärillä lisää poweria siihen, että seuraavana syksynä olisin täysillä fiiliksillä tekemässä musikaalia lapsuuteni toisesta lempianimesta?

En tosiaan miettinyt asiaa kuin ehkä vasta nyt, vaikka esimerkiksi rakkaalla äidilläni tämä oli käynyt mielessä. Uskon kyllä, että siinä on jotain perää. Kuorosodan ja Hopeanuoli!musikaalin harjoitusmetodeissa oli loppupeleissä samantapainen runko. Molemmissa tehtiin pitkiä viikonloppuja, syötiin, harjoiteltiin koreografioita, avattiin ääntä ja laulettiin. Vaikka tuotannoissa on tietenkin eronsa, niin on mukavaa muistella miten paljon yhteistä niissä loppupeleissä on. Ei olla siis tähdistä liian kaukana!

taka

Kuopion esityksen jälkeen käytiin vielä ihmettelemässä Takahashia Kampin Suomalaisessa kirjakaupassa (allekirjoittanut oli vielä hirmuisen taudin takia erityisen ruumis)

Weed-musikaali?

Alusta on hyvä puhua ihan, että nämä vanhat aivosolut pysyvät vireinä ja senkin takia, että uusia alkuja tulee kovalla vauhdilla! Toinen työryhmä on työstämässä Hopeanuoli saagan hengessä uutta musikaalia Hopeanuolen pojasta Weedista. Kyseisestä projektista tietojeni mukaan saa tutkailtua lisää osoitteesta: http://hopeisetsivut.net/musikaali/ He ovat hakemassa projektilleen tukitiimia rahoituksen ym. muodossa. Joka on aivan loistava juttu, sillä kokemuksesta osaan kyllä sanoa, että tällaisiin prokkiksiin uppoaa rutosti rahaa kaikilta osapuolilta.

”Hopeanuoli!musikaalin uusi musikaali??”

Kuten Facebook-ryhmässämmekin tuli jossain vaiheessa mainittua, niin olen minäkin sitten taas päätynyt uuden musikaali prokkiksen pariin. Uusi projekti ei liity Hopeanuoleen, mutta luultavasti tällä pienellä kuopuksella on myös aika paljon nostalgia arvoa… c: Työryhmä ei ole sama kuin Hopeanuoli!musikaalissa, vaan työ on aloitettu täysin puhtaalta pöydältä. Toki mukana on joitain Hopsu!musikaalista tuttuja kasvoja, mutta myös uusia. Tulemme myöhemmin hakemaan näyttelijöitä, joten kannattaa pitää korvat ja silmät auki!

IMG_20140201_205026

Innovatiivinen luomisprosessi uuteen musikaaliin liittyen.

Aikataulullisesti olemme uumoilleet esitysvuodeksi 2016, jotta kirjoittamiseen ja kaikkeen muuhunkin jää mukavasti aikaa. Aijomme olla myös viisaampia ja hakea prokkikselle rahoitusta. Nyt onkin ihanaa muistella Hopeanuoli!musikaalin alkutaipaletta ja mitä kaikkea sielloin puuhattiin ja opittiin. Jos opittiin paljon, niin tästä uudesta projektista saadaan ehkä edeltäjäänsäkin kovempaa settiä, jos heitämme itsemme niin täysillä likoon kuin vain voimme. Luultavasti projektit eivät kuitenkaan tule olemaan täysin vertailukelpoisia eikä sitä kahta lastaan halua edes alkaa vertailemaan. Eihän sitä vain pysty! ;__;

Mutta kuten arvata saattaa, niin  into ja lippu on korkealla uuden projektin nimiin. Olemme saaneet suuria linjoja piirrettyä, mutta julkaisemme tarkempaatietoa prokkiksen aiheesta, sisällöstä ja muusta myöhemmin, kun lopullinen kuva on piirretty. Se pitäisi kuitenkin tapahtua jo tämän vuoden puolella. Varautukaa jytinään! <3

Mainokset

9. luukku: Hopeanuoli!musikaali – suomalaisen animemusikaalin syntymä

Pidin tästä luonnon taannoin Kikuconissa, mutta koska sisältö kiinnosti muitakin kuin paikalle päässeitä, niin päätyypä tämä sitten joulukalenterimme luukuksi. Ko. luento pidettiin ennen Kuopion esitystä, joten tässä keskitytään enemmän Tampereen esitykseen, vaikkakin harjoitus ym. asiat ovat erittäin (noh, täysin) sovellettavissa uudistetunkin musikaalin treeneihin ym. Toivottavasti tykkäätte. ~Rewe

Lue loppuun

Oūn vuorilla kaikui villikoiralauman voitokas ulvonta

(c) Isabella Fagerström

Hopeanuoli!musikaalin uusittu ja pidenetty versio esitettiin eilen sunnuntaina 15.07.2012 Animecon-tapahtumassa Kuopion musiikkikeskuksen konserttisalissa. Nyt ensimmäisiä kuvia on jo internetissä nähty ja Savon Sanomissa oli 13.7.  musikaalistamme artikkeli.

Kuvia & videoita ym. musikaalista meille saa jakaa Facebookin kautta, sähköpostilla ( hopeanuolimusikaali (at) live . fi ) tai vaikka tänne blogiin linkkaamalla. Kiitokset ihanalle yleisölle!

Musikaalin alku viivästyi hieman, joten loppupää sitten tuppasi myös venymään. Tästä Animeconille oli varuiksi jo huudeltu, mutta ainakaan minä en ole vielä tietoinen esityksen lopullisesta kestosta kaiken sen lava-adrenaliidin takia. Joitain pieniä viivytyksiä sattui muutamastakin (jokseenkin mikrofonin ym. kokoisesta) syystä, mutta se näkyivätkö ne yleisöön on sitten ehkä eri juttu.

Lauluja uudistetussa musikaalissa oli kaikkiaan kuusitoista, joista kahdesta oli reprise ja sitten Tuttu hajuhan on asia vielä erikseen. Kappaleet ovat saaneet kiitosta ja uusien kappaleiden sanat ovat tulossa pian verkkosivuillemme.

Kunniavieras Yoshihiro Takahashi (Hopeanuoli-sarjan luoja) kävi pyörähtämässä backstagellamme randomisti juuri ennen esitystä (tämä aiheutti hämmennystä muutenkin teatraalisen kaaoksen keskelle). Esityksen jälkeen sensei saapui uudelleen backstagelle, nyt ihan kunnolla meitä tervehtimään. Musikaalin pääjärjestäjänä tietenkin olin hirmuisen kiireinen ja koitin saada porukan siivoamaan backstagea ja laittamaan lavasteita kokoon – eli säntäilin vähän joka suuntaan asioita järjestellen. Ja kesken viiletykseni kuulin Myyn huutavan minua, pysähdyin ja katsoin olkani yli nähden Takahashin kasvot. Pakko myöntää, että pelästyin. Sitten säntäsinkin heti hakemaan lahjaamme Takahashi-senseille.

Lahjaan kuului leikekirja musikaalistamme. Leikekirjassa oli esittelysivut musikaalin hahmoista & näyttelijöistä (paljon valokuvia, japaniksi kirjoitetut lyhyet esittelypätkät), kappaleiden sanat japaniksi ja musikaalin elämänkaari kuvina – mukana oli kuvia ensimmäisitä koelauluista ja harjoituksista, piirrettyjä kuvia musikaalihahmoista, lavasteiden valmistuksesta (mm. Akakabuto, scrollit), maskeerauksesta, Traconin musikaalista, yhteiskuvia Takahashin kanssa, uuden version harjoituksista, sarjakuvia, maskeerauksista jne. Lisäksi omilla esittelysivuillamme ja muutamilla muilla sivuilla oli myös valokuvia omista lemmikeistämme ja musikaali lauman yhteisistä hetkistä. Lisäksi leikekirjassa oli paljon norsuja.

Tässä tehdään leikekirjaa Takahashille

Leikekirjan lisäksi annoimme senseille vihreän musikaalihupparin ja Komentaja dobermanni-fanipaidan. Takahashi tiedusteli lukumääräämme ja sanoi painattavansa Japanissa meille musikaalilaisille paidat. Olo oli tästä ehkä enemmän kuin otettu. ;;~;; Tämän jälkeen Takahashi signeerasi meille huppareita. Hopeanuolen esityspaistaankin tuli signeeraus ja sensei halusi vielä erikseen piirtää Kibille kuvan Hopeanuolesta signeerauksien + GINGA-tekstin kera. Kibi oli tästä suloisen hämillään – eteenkin kun ei tiennyt mitä Takahashi oli paperille kirjoittanut nimmarin lisäksi. Pienillä japaninkielen taidoillaan Kibi sai kuitenkin tietää, että teksti tosiaan oli GINGA.

Oli ilo huomata miten innoissaan ja mielissään Takahashi oli esityksestämme. Ja tämä ilo oli täysin molemmin puolista. Itse olin erittäin liikuttunut siitä, että sensei puhutteli minua roolinimelläni (Smith), kun kiitin hupparini signeereauksesta. Olin ainoa, jolle näin kävi. Tämä toi uskoni siihen, että ehkä roolisuoritukseni oli vastannut hahmoa hyvin, vaikka pelkäsin pahinta kun minulta ennen esitystä lähti ääni. Tästä voin ehkä kertoa lisää myöhemmin, jos siltä tuntuu…~

(c) Isabella Fagerström

Haluaisin kiittää kaikkia, jotka ovat olleet mukana tällä yhteisellä taipaleellamme – sitten yleisön puolella, laumassa, Animeconin puolesta, Kuopion musiikkikeskuksen puolesta, avustamassa, tukemassa tai muutoin. Musikaalin tekijöille tämä on ollut ainutkertainen ja upea kokemus ja olemme halunneet välittää samat fiilikset ylisön puolelle. Toivottavasti piditte musikaalistamme!

Musikaalin taltionti on tulossa tulevaisuudedda Youtube-kanavallemme.

MITÄ IHMISILLÄ MUSIKAALISTERSSIÄ? MINÄ VAIN UUSI BIISI, ONKO TÄMÄ PAHA?

Hopeanuoli!musikaalin uudistettu, ehostettu ja pidempi versio valloittaa Kuopion Musiikkikeskuksen suuren lavan 15.7.2012 klo.14:30

Tämä yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että meillä on neljä treeniviikonloppua ennen esitystä.  Varsinaisten viikonloppuihin sijoittuvien harjoituksien lisäksi edessä on vielä omatoimista treenausta, treeniviikkotoimintaa, puvustamista, lavasteiden tekoa ja kaikkea mahdollista. Tekemistä on vielä paljon, sillä haluamme hioa tästä esityksestä niin hyvän kuin vain kykenemme!

Vielä vähän niin saamme levähtää. Koita jaksaa… (Onneksi me emme ole aina niin derppejä kuin Weed)

Itse olen ollut tällä viikolla melkein raivostuttavan hyväntuulinen, stressitön ja äkkiä aivan inspiroitunut! Mitä tästä sitten seurasikaan? No tuota mietin vähän yhtä musikaalimme kohtaa, jossa soi eräs kaihoisan tuttu taustamusiikki ja sen lisättyä äänimaisemaa ja muutakaan ei ko. kohtaan ollut paljon vielä mietitty… Niimpä annoin hattuun kuplineen inspiraationi purkautua ja kokoontua uudelleen sanoituksien muodossa. Apua siis mitä?! Uusi kappale musikaaliin tuosta noin vain?! About juu. Tosin kyseessä oleva kappale on erittäin lyhyt, mutta aika ihana kuitenkin.

Euvan mietteet uudesta kappaleesta

Niille, jotka Hopeanuoli-animen ovat katsoneet, on varmasti syöpynyt mieliin tämä kaihoisa pätkä soundtrackilta. Varmaankin siksi, koska se soi animessa niin useasti, että joku voisi laskea kuinka monta kertaa se siellä on ehtinyt pyörähtää. Suru-niminen kappale musikaalissamme on tämän samaisen Sorrow/Sad Memory of Father -kappaleen pianoversio. Nyt klassikkoraita soi musikaalissamme muutamankin kerran ja nyt vielä kera laulun. Uuden lyhyen kaihoisan kappaleen nimeksi tuli Muistot.

Mainittu laulu ei tosiaankaan ole ainoa uusi kappale, mutta se on nyt tuorein (eilen sanoitettu ja sovitettu) tulokas musikaalimme lyriikkalapsissa. Muut uudet kappaleet kulkevat nimillä Komentaja dobermanni, Perintö, Mayan juoni, Shinobin kunnia, Kuunvalo. Vanhoihin kappaleisiin on tullut joitakin sovituksellisia- ja lyyrisiä muutoksia. Kuulette niistä lisää Kuopiossa!

Ja sitten jätän tämän vain tähän…

Hyvän ryhmän periaatteet – tulevatko ne lastenleireiltä?

Olen ehkä joskus sivulauseessa tai useammassa, ellen sitten vain pääni sopukoissa, maininnut, että musikaalimme harjoitukset ja muut kokoontumiset muistuttavat lastenleiriä. Tai varhaisnuorten kerhoa, kesäkerhoa tai vaikka rippileiriä. Mitä? Miksi minä tällaista selitän?

Ehkä minun on helppo rinnastaa tämä toiminta johonkin, mitä olen saanut kutsua harrastuksekseni ja myöhemmin myös työkseni. Lapsena olin innokas kerholainen kaikissa luovantoiminnan ym. kerhoissa, joita seurakuntamme järjesti. Kun olin liian vanha kerholaiseksi, lähdin mukaan apukerhonohjaaja koulutukseen. Myöhemmin olin jo oikea kerhonohjaaja ja siitä eteenpäin myös isonen niin lastenleireillä, kesäkerhoissa kuin rippileireilläkin. Työkokemusta kertyi sellaiset seitsemän vuotta, vähintään. Näiden vuosien aikana ehdin työskennellä useiden lapsien, varhaisnuorien ja nuorten parissa. Paikkakunnalta muuttaminen ja opiskelut asettuivat lopulta ylitse pääsemättömäksi esteeksi ja silloin päätin jättää tilaa uusille innokkaille.

Joskus Smithikin oli pieni... miettikää sitä.

Musikaalia tehdessä kaikki, mitä kerhoja ja muuta vastaavaa toimintaa vetäessä on tullut opittua, oli enemmän kuin hyödyksi. Jokainen kerhokausi alkoi uusien kasvojen toisiinsa tutustuttamisella, joten tähän löytyi leikkejä ja harjoituksia melkein ulkomuistista. Kaikki ne erilaiset tilanteet ja ihmiset olivat opettaneet paljon, niin että tiettyjen tapahtuman kulkujen ennakointi oli helpompaa. Tämä toi minulle itselleni huojennusta ja helpotusta, vaikka välillä olikin raskaampaa hengittää.

Mutta hei hetkinen – musikaalin hauvathan eivät ole enää varhaisnuoria saati lapsia! Oliko mahdolliset menetelmäni kelvottomia? Ei. Ne toimivat kyllä kaikkiin, mutta mitä vanhemmaksi porukka käy niin usein se on silloin vaikeampaa. Aikuset ihmiset kyseenalaistavat ja väittävät vastaan eri tavalla kuin lapset. Osaavat todella pienetkin taaperot olla erittäin itse- ja määrätietoisia, mutta aikuiset ihmiset lisäksi luulevat olevansa niin fiksuja, ettei heidän ajattelumallejaan muka voisi kyseenalaistaa. Määrätietoisuus ei kuitenkaan ole näiden muiden ohella missään nimessa huono ominaisuus. Ei suinkaan. Ryhmäytyminen ja ryhmässä toiminen tulee huomattavasti vaikeammaksi, kun kaikilla on oma ”suunta”, joka ei ole kenellekään yhteinen. Ryhmässä pitää joko vallita täysivaltainen tasa-arvo tai ryhmällä on oltava johtaja. Tai sitten ryhmä on tasa-arvoinen ja sillä on johtaja, jota kuunnellaan. Tämä on laumassamme toimiva asetelma ja periaatteena on, että kaikkia kuunnellaan eikä päälle puhuta.

Se, että ryhmän jokainen jäsen saa äänensä kuuluviin, on hyvä ja tärkeä periaate. Lastenleireilläkin ja kerhoissa jokainen lapsi on oma yksilönsä, joka otetaan huomioon. Kun kaikki tiedostavat toisensa yksilöinä ja ottavat toistensa tarpeet huomioon, joukko toimii paremmin ryhmänä. Sitten kun yksilöt ottavat huomioon ryhmän tarpeet olemme erittäin lämpöisellä puolella. Tätä voi olla, että joku jää auttamaan treenipaikan siivouksessa, vaikka oma bussi menisi juuri sopivasti ja kotona odottaisi jäätelöä.  Haastavampaa voi olla jättää henkilökohtaiset huolet kokonaan pois treeneistä.

Stoori suoraan meidän harjoituksistamme

Vaikka periaatteet ovat ihania, hienoja ja niitä on mukava halailla – niin silti niiden toteutuminen ei ole aina lastenleikkiä. Suurempien ryhmien kanssa keskittymiskyvyn herpaantuminen on yleistä kuin itikan puremat Suomen suvessa. Parannettavaa löytyy aina parhaimmassakin. Siihen oletukseen ei kannata jäädä, että meillä nyt on jo hyvä ryhmä, niin mitään ei tarvitse tehdä lisää. Lastenmaailmassa tämän päivän ystävä voi olla jo huomenna vihamies ja ylihuominen on arvaamattomuutta. Tapahtuu tätä vähän varttuneemmillakin, tosin ei aina niin äärirajoilleen vietynä:

Muistammeko huomioida toisten tarpeet tarpeeksi usein? Osaammeko sulkea oman suumme ja antaa puheenvuoron sitä pyytäville? Tiedätkö, että jostakusta voi tuntua todella pahalle, jokin asia mitä teet vaikka et itse tiedosta sitä?

Kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa sisältää aina omat haasteensa. Olemme erilaisia, olimme sitten lapsia, nuoria, aikuisia tai vanhuksia. Jokaisen päässä liikkuu omat aivoitukset ja aina kanssahauvan ymmärtäminen ei ole niin helppoa, vaikka asia voisi toisesta olla erittäin yksinkertainen. Tarvitsemme kärsivällisyyttä ja aikaa ymmärtämiseen, tai sitten jonkun väliin tulkkaamaan ideoita paremmin auki. Riitaantua voi helposti hassustakin asiasta, jos ei vielä tunne toisen ajatusmalleja. Jos jokin toisessa ärsyttää, se voi aiheuttaa pidemmällä aika välillä nurinaa. Tuolloin voisi miettiä, että olisiko aika istua alas ja keskustella ko. henkilön kanssa asioista? Kyllä, se on vaikeaa. Huomattavasti vaikeampaa, kuin ihmisten pois omasta elämästään sulkeminen. Mutta on kannattavampaa kohdata ongelmat, kuin juosta niitä alituisesti karkuun. Jos rikkaruoho kitketään nuorena, niin se ei kasva mielettömäksi ongelmavyyhdiksi.

On parempi rakastaa kuin vihata

Joukollamme on hyvä ryhmähenki, mutta se ei tarkoita, etteikö kaikenlaista vääntöä olisi sattunut. Kolhulhuilta ja kolauksilta ei varmasti kukaan säästy, mutta niistä voi oppia paljon. Yhteishenkeä pyritään pitämään korkealla, mutta se vaatii jokaiselta osansa. Miksi?

”Jokainen meistä on yksin puinen keihäs. Yhtenä kimppuna meistä tulee ase, jota ei murra mikään voima.”

Ryhmä rakentuu sen jäsenistä. Jokaisella on oma tärkeä paikkansa osana isompaa kokonaisuutta. Jos jokainen tekee parhaansa ja toimii muita kunnioittaen, on syntynyt joukkue, joka puhaltaa yhteen hiileen. Yhdessä on helpompi suunnata kohti samaa tavoitetta ja päämäärää. Voitto tuntuu silloin moninkertaisesti suuremmalta, kun se on saavutettu yhtenä rakastavana ryhmänä.

Ystävyys on tärkeä elementti musikaalimme hauvalaumassa. Kaikki ovat kaikkien kavereita ja on lupa olla oma itsensä. Emme tuomitse, vaan otamme avosylein vastaan. Joitain hauvoja tämä jokin on saanut tulemaan ulos kuorestaan, toisia tuntemaan mieletöntä kaipausta treeneihin ja useampaa kutsumaan porukkaa ”toiseksi perheekseen”. Nyt kun joukkomme on kasvanut, koitamme edelleen pitää kiinni samasta rakastavasta ilmapiiristä. Toivon itsekin, että jokainen antaa taas siihen osansa. Yhdessä kun olemme vahvempia. ♥

Hopeanuoli!musikaali – tiesitkö tätä?!

Hopeanuoli!musikaalissa on varmasti monen monta yksityiskohtaa, joita ei välttämättä edes huomaa yhden katselukerran jälkeen. Tässä merkinnässä raotan joitain kohtia.

Animen taustamusiikki vaikutti kyseisten kohtien biisivalintoihin

Juurikin Tutun hajun, Yli kuilun ja Oi Benin kohdalla animessa kyseisien tapahtumien aikaan soineet kappaleet valittiin ”pohjiksi”, joiden päälle biisit sitten sanoitettiin ja sovitettiin. Alkuperäiselle teokselle uskollisena pysyminen oli tärkeä juttu, vaikka se välillä tuotti toisinaan päänvaivaa. Tästä esimerkkinä Yli kuilun, jonka animeversiossa kahta eri kappaletta oli ujutettu vähän sekaisin. No näin sitten teimme mekin, mutta kestojen kanssa pelaaminen oli akrobatisen osuuden kannalta hiukan pelottavaa. Samojen biisien löytäminen ja mätsääminen vaati lisää katselukertoja, vaikka ko. anime on nähty jo lukemattomia kertoja entuudestaan. Mahdollisimman useaan kappaleeseen koitimme saman musiikin saada, mutta mm. yksi poikkeus löytyy! Kyseessä on Suolilievelaulu, jonka taustanauha ei ole se sama joka soi animessa tiikeriveljesten syöksyessä sikaa teurastamaan. Se kuitenkin on erittäin samankaltainen, joten siksi siihen lopulta parempana vaihtoehtona päädyttiin.

Alkuperäisen, leikkaamattoman & japaninkielisen animen kohtaus, jossa ”Tuttu haju” soi

Animen suomidubbi vaikutti

Häikäilemättömän suorat lainaukset reploina varmastikin jäivät mieleen, mutta erityisesti Faijassa vilisi melkein kiusallisen paljon suoraa tai viittaavaa räävittelyä suomidubbiin. Repliikit kyseisestä dubista oltiin kirjoitettu ylös ja niitä ”sattuman varaisesti” hyödynnettiin. No katsokaapa videon pätkää muistin virkistämiseksi. Alla myös muutama vertaileva lainaus.

Dubbi: Isä. Minä arvasin. Faija: Faija! Arvasin sen. Sä oot mun FAIJA!

Dubbi: Röyhkimys! Miten uskallat väittää sellaista. Faija: Kuinka sä kehtaat väittää tuollaista.

Dubbi: Hopeanuoli aikoo taistella upseeria vastaan. Faija: Hopeanuoli aikoo haastaa upseerin.

Suuri musta karhu? Miksi ensimmäinen kuoleva koira sanoo ”suuri musta karhu”? Syynä on taas se sama suomidubbi ja vielä sitäkin enemmän tämän tekstin alapuolelta löytyvä video.


Montako kertaa tässä nyt sanotaan sana ”karhu”?

Miksi pilkulliset koirat kuolevat?

Valitettava esimerkki

Kysymys, jota mekin pitkään pohdimme. Pilkulliset hauvat tuntuivat saavan sattumalta animessa aina vähän verisemmän tai vaan tuhoon tuomitumman kohtalon. Pidimme jopa maratonin, jonka tarkoituksena oli laskea kuolevat koirat / kuolevat pilkulliset yksilöt. Loppua kohden tahti tiivistyi aivan valtavasti. Lisäksi nämä samat pilkut kuolivat useaan kertaan peilattuna ja sitten sama animaatio pyöritettiin uudelleen. Tämä kuitenkin johti siihen että musikaalissa brutaalisti kuolevat random hauvat olivat aina pilkullisia.

Smith ei tajua ja John ei kuuntele

Hyena: ”Voi ei, meidän täytyy auttaa sitä!” Smith: ”Mutta Benhän kielsi.”

Tämän voi käsittää ainakin kahdella tavalla. Hyena ei missään nimessä halua mennä auttamaan Beniä ja on huolissaan siitä, että mahdollisesti joutuisi auttamaan Beniä. Smith kuitenkin luulee, että Hyena haluaa auttaa Beniä, joten kieltää toista, ettei tämä riko Benin käskyä.

John: ”Ajattelin ensin, että haastan johtajan ja otan lauman haltuuni, mutta en haluakaan. He ovat kaikki hulluja! Eivät koirat voi voittaa karhuja ilman ihmisiä ja pyssyjä. Älä mene takaisin heidän joukkoonsa.”
Hopeanuoli: ”En ole samaa mieltä, John.”
John: ”Mitä se puhe faijasta oikein oli? Ei saa mielistellä toisia tuolla tavalla.”
Hopeanuoli: ”Mutta kun se oli minun isäni.”
John: ”Vain heikot hakeutuvat lauman turviin. Se johtaja on siitä erinomainen esimerkki.”

John taas viis veisaa siitä, mitä nuori Hopeanuoli hänelle puhuu. Röyhkeästi John vain jatkaa omia selityksiään, vaikka itse ei ole Hopeanuolta niinkään paljon vanhempi. Johnin valtava ego saa kuitenkin myöhemmin aikamoisen kolauksen, kun hän häviää ensimmäistä kertaa elämässään (Miksiköhän kaikki aina häviävät ENSIMMÄISTÄ kertaa…?). Kun hänet on päihittänyt tämän suuren koiralauman johtaja, niin äkkiä lauman ideaalit ovat Johnillekin mieleisiä. Mutta oliko Smith kuunnellut Johnin ihmiset & pyssy ideoita, kun hän haki Goheen ampumaan Akakabuton? Eli lopussa tullaan kuitenkin tarvitsemaan ihmisiä ja heidän aseitaan. Joten voisimmekin todeta, että John oli oikeassa todetessaan: ”Eivät koirat voi voittaa karhuja ilman ihmisiä ja pyssyjä.”

”…Sinun silmäsi, Hopeanuoli.”

Miksi ne jaksavat jauhaa niistä silmistä?! Mitä on tämä räävitön poikarakkaus meidän musikaalissamme? Jälleen kerran se menee animelle uskollisena pysymisen piikkiin. Tosin suomeksi silmien palvonta tuntuu menevän vähän yli. Ja lähinnä siksi menimmekin viljelemään tätä ihailua huumoripohjalla. Japaniksi se voi olla hienoa ja uskottavaa, mutta suomeksi se menee kieltämättä vähän … tökeröksi. Hopeanuolen silmistä puhuvat animessa (aikankin) John, Fuji ja Musashi. Musikaalissamme viimeinen viittaus silmiin löytyi samasta kohtaa, mutta nyt Akatoran suusta. Animesta löytyy myös erään toisenkin hahmon silmien ylistystä, nimittäin itsensä Rikin.

Tarinoita kertovasta Wilsonista musikaalille kertoja

Musikaalissa oli kohtia, joiden näytteleminen tuntui enemmänkin epäoleelliselta, aikaavievältä tai jopa sekavalta. Tiesimme tarvitsevamme tarinallemme kertojan. Wilson, tuo mailmaa kolunnut sirkuskoira, oli rooliin se ehdottoman oikea valinta. Wilson tarinoita jo alkuperäisessä teoksessa ja tämän takia kehittelimme kyseisestä hahmosta neljättä seinää horjuttavan kertojakoiran. Kun Wilson kertoo yleisölle, hän on muille koirille täysin näkymätön. Mutta osallistuessaan koirien keskusteluun, niin vaikuttaa siltä että hän olisi aina ollut siellä läsnä.

Tässä videossa Myy raottaa itse vähän Wilsonin hahamoa.

Yksityiskohtien ja viitteiden vilinää puvustuksessa

Asumme lähtokohtana oli lavalla toimivat asut, jotka kestäisivat spottien ja liikuntasuorituksien tuoman lämmön ja joissa laulaminenkin olisi vain mukavaa. Tämän jälkeen ensisijaisesti hahmoista tuli saada itsensä näköiset ja höystää paketti hauskoilla yksityiskohdilla ja viittauksilla mm. omistajiin (Johnin kaulaliina, aurinkolasit ym.) tai vaikka nimen alkuperään (mm. Crossin paidan selkämyksessä risti).

Hahmojen väritys nojasi uskollisesti animeen tai mangaan, tapauskohtaisesti. Animessa värit vaihtelivat rajustikin (turkoosi Cross) ja eroja mangan & animen väliltä tietenkin löytyi. Esimerkiksi Mossin poika Jaguar on animessa isänsä tavoin turkiltaan ruskea, mutta mangassa kuin musikaalissamme poika oli musta.

Kaulapantojen malleissa ja väreissä pyrimme myös uskollisuuteen alkuperäistä teosta kohtaan. Tosin tässäkin niitä värivaihtoehtoja osalta löytyi useampaa. Mieleenpainuvimpana esimerkkinä kaulapannoista on varmasti Benin legendaarinen punapalleroinen somiste. Myös Mossin ja Sniperin piikkipannat, Hyenan ohut punainen kaularemmi ja Hopeanuolen lopulta hampaisiin hajoava kaulapanta ovat enemmän kuin maininnan arvoiset ja lisää niitä toki myös oli. Smithiltäkin löytyi kaulapanta, tosin se jäi aika hyvin kyseisen joukkueenjohtajan Shemagh-huivin alle. Kyllä, koira-armeija ansaitsi armeijaviitauksensa! Näitä siis olivat mm. Shemagh-huivi (Smith), baretti (Hyena) ja maastohousut (Cross).

© Tytti Levänen

Hopeanuolen puku on todella yksinkertainen, mutta tarkkasilmäinen (tarkka-ampuja) voi löytää siitä paljonkin huomionarvoisia kohtia, mm. ihanaa kasarimaisuutta uhkuvat hopeiset tennarit. ”Gohee-vyö” (jolle on oikeakin nimitys, mutta tämä on eeppisempi) tuotiin asuun Hopeanuolta kouluttaneen Takeda Goheen lookista. Loppupeleissä ei näyttänyt aivan samalta, sillä meno oli kovaa ja mikrofonin lähetin ei arvostanut. Mutta ajatushan on tärkein sillä ukko on hieno mies:

Havaintokuvana "GOHEE-vyöstä". Tällaisen ukon saa Urumista.

Eniten ulvontaa ehkä aiheutti rarkaisu siitä, että Hopeanuolella on ajellut sääret. Kaikki ulvonta oli yksimielisesti asian puolesta, vaikka raavaan miemäisiä kyyneleitä melkein poskipäille pääsi karkaamaan. Eniten huolta toisinaan aiheutti se, että pysyykö peruukki mukana vauhdikkaissa taistelukohtauksissa. Harjoituksissa se joutui aika koetukselle ja kun siihen vielä lisättiin painoa korvien muodossa (korvat oli ommeltu kiinni peruukkiin)… Huh! Pinnien määrää moninkertaistamalla useaan otteeseen saimme akitan korvat ja karvat pysymään kiinni tämän päänahassa.

Yksi Hopsun puvustusta pohtinut piirrustus. Allekirjoittaneen käsialaa.

Tässä olikin jokusen verran juttua, joten eiköhän se erää riitä, koska ei meitä kaikkia suurella muistillakaan ole varustettu. Toivottavasti saitte tästä irti kivan karhunkimpaleen taskuun laitettavaksi! Jos kysyttävää ilmeni tai tiedonhalu muuten vain heräsi, niin kommenteissa saa haukahdella ja ulvoakin. Yksityiskohtia ja muuta huomion arvoista tulee olemaan myös tulevassa musikaalissamme.

Kolmannen joukkueen kapteeni

Olen yleensä kirjoittanut musikaalia koskevat tekstit yleisestä näkökulmasta ja sivuuttanut itseni sivuhenkilönä. Tällä kerralla ajattelin valottaa asioita henkilökohtaisemman näkökulman siivin.

Saanen siis esittäytyä, arvon kaunottaret ja kulkurit, olen Smith ja johdan kolmatta joukkuetta. Olen Smithin lisäksi myös Rewe, yksi pääpiruista musikaalin takana. Olen ehkä se pahin häsääjä, sillä juoksen mieluusti paikasta toiseen toimittamassa ja hoitamassa asioita. Musikaalissa tassun sivallukseni on kokoajan läsnä sanoituksien, äänimaisemien, grafiikoiden, repliikkien, käsikirjoituksen, lavastuksen ja kaiken sen muun seassa.

Olen eeppinen, koska Nani reppuselkää minua!

Minulle musikaalin taustatöiden tekeminen alkoi jo ennen kun kokosimme laumaa. Vannoutuneena Hopeanuoli-fanina olin katsonut kulttimaineessa rypevän leikatun Hopeanuolen jo pienenä ja silloinkin niin monta kertaa (toisinaan päivittäin), että osin repliikit ulkoa (ja osaan yhä). Varsinainen kiinnostukseni animeen sai kipunan juurikin Hopeanuolesta ja Pokémonin tullessa roihu poltti jo maata. Naapurin lapsien tai joidenkin muiden kavereiden kanssa leikimme Hopeanuolta ja muistan, että olimme nimenneet toisen Hopeanuolen veljistä Naruksi – tuntemattomasta syystä. Toisellakin saattoi olla nimi. Keksimme omaa tarinaa näille kahdelle koiralle, jota animessa ei enää näytetty.

Pitkäaikaisesta ja laajasta sarjan tuntemuksesta oli hyötyä, luonnollisesti. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaiken olisi voinut suoltaa paperille muistin varassa. Jokaista kohtausta suunnitellessa katsottiin animesta samaa kohtausta jankkaamiseen asti. Minuutti minuutilta, ele eleeltä, repliikki repliikiltä – siinä tuli pohdittua paljon. Musikaalin taustatutkimusta helpotti suuresti se, että Hopeanuolen leikkaamaton versio (aka suomidubattu nostalgia helmi) oli äkkiä saatavana DVD:llä! Nimittäin Suomalaisella kirjakaupalla oli kampanja, joka myi animea ja lasten suosikkeja DVD:llä. Hyllyköstä löytyi myös täyttä keräilykamaa: suomeksi dubatut Hopeanuolet DVD formaattiin ikuistettuna! Ne luonnollisesti ostin heti (Aleksanterinkadun myymälästä löytyivät 2&4 DVD:t ja loput löytyivät viimein ja onnekkaasti Isosta Omenasta Matinkylästä), samoin mangaa kertyi pinoittain. Leikkaamaton boxi löytyi jo hyllystä. Lavalle sopivaksi musikaaliksi muuttaminen vei tutultakin konseptilta aikaa ja hiomista jatkettiin harjoituksissa viimeistä viikonloppua myöten. Mutta onnekkaasti työmme oli hirmuisen hauskaa.

Takakansitekstejä oli vähän korjattu, mutta silti ne olivat legendaarisen sekavat.

Kun saavuimme Karakallioon ja ensimmäisiin koelauluihin, en voi kieltää että vatsassani hieman kiemurteli. Paikalla oli tuttuja ja tuki tuntemattomia kasvoja. Ensin mietin millaista tuomiota meille tulisi ylipäätään käsikirjoituksesta ja lauluista, mutta sitten huomasin että koe-esiintyjiä jännitti ehkä jopa meitä enemmän. Ilmapiiriä keventämään olimme suunnitelleet leikkejä ja muuta ohjelmaa (mm. pipareita). Ylipäätään koelaulujen jälkeiset harjoitukset alkoivat kunnolla hitsata porukkaa yhteen yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi ja se lämmitti mieltä niillä pakkasilla. Laulut olivat vielä hieman hakusessa, mutta niitäkin kokeiltiin.

Smithin rooli oli mielestäni minulle sopiva, sillä loppupeleissä mustavalkoinen kysymysmerkkirotuinen piski ei ole niin ylitsepääsemättömän tärkeä. Näin pystyin tekemään sen kaiken minkä tein ja sisäistää ohessa myös tämän naistennaurattajan. Jossain vaiheessa kyllä pelkäsin oman roolisuoritukseni puolesta, kun en siihen pystynyt niin paljon aikaa käyttämään kun ohjasin muita ja tein kaikkea muutakin sähköposteihin vastaamisesta lavasteisiin ja Hopeanuolen korviin… Musikaali toi mukanaan paljon stressiä, kun loppujen lopuksi oli vastuussa niinkin monesta asiasta kuin minä olin. Yleensä en stressistä ota paljoakaan itseeni saati en helpolla edes stressaa. Kuitenkin siinä heinäkuun tiimoilla tuli hetkiä milloin olisi vain halunnut huutaa keuhkonsa irti. Pahin murtuminen tapahtui yhden treeniviikonlopun keskellä ja vaikka siitä lisäkseni ei saanut tietää kuin Falcon (Riki) ja Kira (John), niin se siltikin tuntui naurettavan kamalalta.

Sad otter is sad

Tämä päänsäryn ja itkun sekainen ilta oli kuitenkin lohdullisesti se ainoa suuri ahdistuksen purkaus, koska yhä sen muistan. Muut eivät olleet niin lopullisen tärkeitä. Olin kuitenkin ehkä itse eniten yllättynyt tästä, sillä tosiaan yleensä en pahemmin stressaa saati asioiden (tai minkään) takia itke. Oli tämäkin tunneryöppyisä kokemus omalla tavallaan avartava, sanoisin. Kiistaa, kärhämää ja vastaan väittämistä sattui harjoituksissa lähinnä kun lauma alkoi käydä väsyneeksi huonossa hapettomassa tilassa päivän loppu puoliskolla. Monilla oli hermot kireänä useampaan otteeseen ja helteiset ilmat eivät pahemmin auttaneet. Mutta milloinkaan ei lopulta tullut sellaista fiilistä että eikö harjoituksiin olisi halunnut mennä, ihmisiä nähdä, olla yhdessä ja ennen kaikkea tehdä musikaali loppuun kunnialla.

Moni voi todistaa ja todeta sen että elin hahmossa myös harjoituksissa.

Vaikka itseäkin tuntui toisinaan se taakka painavan, niin yritin olla huomiomatta sitä ja keskittyä sen sijaan laumaan. Koska minulla ei ollut muuten aikaa harjoitella Smithin hahmoa, niin sisäistin asenteen ja räksytin rääväsuisesti harjoituksissa. No, toisaalta olen myös itse aika kova suustani, mutta osa menee musikaalin puolella Smithin piikkiin. Harjoitukset olivat varmasti kaikille jossain määrin rankkoja, vaikka ne olivat myös hurjan hauskoja. Itselleni koin hyödyksi se, että olen toiminut varhaisnuorisotyössä kerhonohjaajana ja leireillä isosena. Hyötyä oli tietenkin myös ripari-ikäisten kanssa toiminnasta rippileireillä, mutta laumasta tuli enemmän mieleen kerhot. Ei sillä että porukka olisi ollut joukko lapsia (vaikka kyllä sellaistakin välillä sattui), vaan kyse oli lähinnä minulle karttuneesta kokemuksesta ohjaajana. Parhaimmillani kerrankin yhdessä kerhossa leivoin muffineja noin kymmenpäisen lapsijoukon kanssa, joista kaikilla ei kananmuna kädessä pysynyt, ja sain tästä vain kehuja joten ei se ollut edes kaoottista. :D Kyllä sitä laumankin parissa piti kerrata hurjan yksinkertaisia sääntöjä siitä, miten omat jäljet siivotaan ja siivotaan myös muiden jäljet, koska ne ovat yhteiset jäljet!

Tunnetasolla laumasta tuli ikään kuin toinen perhe. Joukko mukavia ihmisiä, joiden kanssa oli mukava viettää aikaa ja joita mielellään lähti tapaamaan. Tietysti suurin osa vietetystä ajasta kului musikaalin parissa, enemmän tai vähemmän, mutta tuli siinä muunlaistakin laatuaikaa vietettyä. Uintireissut meren rannalla olivat hauskoja ja vedessä pelattiin ja laulettiin tietenkin Oikkua (Oi Ben). Yleensä se oli Viv (Hyena), joka rannalta huusi ”LAULAKAAAA!!~”. Syvällisiä ja muita juttuja tuli myös osan kanssa käytyä läpi oikeiden keskustelujen merkissä, joka sekin oli virkistävää. Musikaalin kaiken touhun ohella johdatin yhteen kaksi toisiaan kaipaavaa hauvaa, jotka eivät vain jostain syystä itse uskaltaneet tehdä asialleen mitään. Rakkaustarina kuitenkin pääsi alkamaan Desuconissa kaiken sen pitkän pohjatyön jälkeen. Sen arvoista se kuitenkin varmasti on, kysykää vaikka Kibiltä (Hopeanuoli) ja Nanilta (Hakuro). Muistan elävästi miten Nani kiljui ja punasteli, kun kerroin tehneeni tarkempia päätöksiä Hokkaido-tervehdyksen suhteen (kohta, jossa Hakuro kaataa Hopeanuolen maahan). Kibi oli tuolloin lomalla Itävallassa ja kun tämä ei ollut harjoituksissa niin pääsin pitämään Nanille asiasta oman kyselykävelyn. Rakkaus on mutkikasta, mutta kyllä tästä laumasta Amornuoliakin löytyy! Haha! Nanin ja Kibin seurustelu antoi uuden merkityksen termille Hopeanuoli!rakkaus!musikaali.

Väitättekö että minulla on viikset, eikun siis...

Musikaali mahdollisti kyllä sen, että tämän joukon oppi tuntemaan ja osaan pääsi tutustumaan syvemmin kuin ennen. Oli mukavaa kuulla kuinka ryhmämme sai kehuja osakseen niin ulkopuolisilta kuin laumalaisilta itseltäänkin. Yleensä teatteriporukat ja muut vastaavat eivät loppupeleissä ole olleet näin yhteen hitsattuja ja hyvällä ryhmähengellä varustettuja. Olen varmasti sen jo jossain maininnutkin, mutta mainitsen taas koska ei sitä turhaan voi hehkuttaa, että musikaali porukan avoimuus oli ehdottomasti se paras juttu. Jos joukkoon tuli uusi hauva, niin tämä otettiin avosylein vastaan. Itselläni on tunne siitä, että musikaali antoi minulle läjän pikkusisaruksia, joita minulla biologisesti on tasan 0 kpl. Nani ja Kibiäkin Kiran kanssa aloimme nimittää lapsiksemme, koska nämä harjoituksien aikaan usein meillä asuivat ja heistä tuli huolehdittua kuin omista hauvavauvoista. Tui tui.

Menee hempeilyksi tämä höpinä ja en ole edes päässyt Crossiin asti… Hups, anteeksi Ben! Niin! (KATSOKAA KUVA) Naurettavan hauskaa kolmiodraamaa tuli pidettyä harjoituksissa yllä ja milloin minä olin poikien vessassa piilossa vihaiselta Beniltä ja ties mitä. Lauman ainoalle naiselle olisi aina ollut vientiä ja kerran Crossille laulettiinkin porukalla ”Tuu mun vaimoksein” (samalla kun muut uroot yrittivät töniä muita edestään päästäkseen itse polvistumaan hurmaavan vaaleaverikön eteen…). Voi kuulostaa kahjolta meiningiltä, mutta eihän tälläisistä projekteista ilman hulluutta selviä. Toisinaan sitä sanotaan myös hauskanpidoksi. C;

Smith kiittää ja kuttaa tältä erää!